"Jos paljain käsin poimii tähtiä, oppii tuntemaan kivun ja kirkkauden."
(Tommy Tabermann)

Olen kaiketi huonommassa vaiheessa. Enimmän aikaa tuntuu, että ympäristö haluaa haudata minut.  Vaikka oikeastaan mikään ei ole vaikeaa, kaikki tuntuu kovin vaikealta ja työläältä. Pahinta on se, ettei ihmisistä ja tekemisestä ole piristystä.  Nautin ihmisten läsnäolosta, mutta olen passiivinen ja jopa torjuva. En jaksa kiinnostua, en jaksa kuunnella, tai pikemminkin en kuule läpikotaisin, ainoastaan pinnalta. Empaattisuuspiiri lienee epäkunnossa. On toki poikkeuksiakin - ja se on kauheinta: välillä kaikki on niin kuin tiedän oikeasti olevan, sitten taas luiskahdan ja kompuroin. Paikoitellen pääsen ylös, mutta jos huomioni hetkeksikään herpaantuu - ja niinhän tapahtuu välttämättä - kaikki pysähtyy. 

Kuitenkin elämä on helppoa. Se kulkee joka tapauksessa eteenpäin, olin minä mukana tai en. Voin siis asettua elämään ja antaa sen viedä. Helpommin sanottu kuin tehty. 

Riittämättömyys seuraa protestanttisen etiikkamme syyllisyydentunteesta. Siihen olemme kaikki oppineet, kun olemme eläneet tässä kristillisen kulttuurin kontekstissa, myös me ateistit. Riittämättömyyttä ruokkii myös se uskomaton määrä tarpeita ja mittareita, joita meille on luotu, sosiaalisen yhdenmukaisuuden paineen kautta - ei siis yhdenvertaisuuden. Minä tunnen riittämättömyyttä lähes päivittäin, ja se johtuu siitä, että koen etten tule ymmärretyksi, en osaa olla tarpeeksi ihminen. Ja mitä muutakaan sitä voi? Olla ihminen, itselleen ja toisille.
 
Divergenttisyys ei ole ensisijainen syy (polulta) poikkeavien yksinäisyyteen vaan pikemminkin siihen on syynä ihmisten suvaitsemattomuus. Korostunut tarve tunnustaa yksilöllisyyttä aiheuttaa pahimmillaan yhdenmukaisuutta. Se, mitä emme tunne, on vaara, uhka. Se, mitä emme hyväksy itsessämme, on uhka meille itsellemme. Me emme liioin hyväksy itsessämme mahdollisuutta johonkin sellaiseen, joka on jotenkin arveluttavaa, ei-hyväksyttyä. NIITÄ toisia (homoja, prostituoituja, mustalaisia, muslimeita) ovat aina MUUT, eivät ne, joiden kanssa olemme tekemisissä. Ei meillä--, ei meille--. Kiellämme ja kun kiellämme, emme voi hyväksyä. Jos myönnämme, voimme hyväksyä tai olla hyväksymättä. Kieltäminen on pahasta. Jos kiellämme jonkin asian itseltämme, meidän on kiellettävä se muilta myös. Muuta mahdollisuutta ei ole, jos kieltämisen tielle lähtee. On eri asia tunnistaa ensin jokin asia itsessään ja sitten vielä tunnustaa se. 
 
Tapasin erään pojan, joka on ollut opiskelijani. Hän kertoi olevansa naimisissa miehen kanssa. Olin hämmentynyt, en niinkään hämmästynyt. Mutta sitten: hän sanoi oppineensa minulta ennen kaikkea suvaitsevaisuutta ja sitäkin lähinnä elämänasenteestani ja tavastani toimia ihmisten kanssa. Hän arveli, että ilman minua hän ei olisi niin pitkällä itsensä kanssa kuin nyt on. Hän kiitti minua - ja olen iloinen hänen luottamuksestaan.
 
Vaan kuka lohduttaisi Nyytiä?
Olen myllerryksessä enkä saa arkipäivän lupauksiani pidetyksi. Olkaa siis suvaitsevaisia, pyydän, niin Kaisa kuin muutkin. Vielä on kesää jäljellä.