Luulen, että aika seisahtaa nanosekunniksi huomenna, kun talvipäivä tasaantuu, ja valo alkaa pikku hiljaa lisääntyä. Lunta on maassa ohuenlainen kerros, ja sekin vähä oli aamulla loskana maantiellä. Kävin nimittäin taas aamusella autokuskina. Onneksi sen nyt pitäisi olla ohi. Autolla ajamiseni on muutenkin (ei vain loskassa, pimeässä ja aamulla) melko mahdotonta. Menee kilometrejä, että en havaitse ympärillä mitään. On vaikea arvioida, mihin kohtaan auto osuu raiteissa tai ovatko raiteet omalla kaistalla vai osin vastaantulijan puolella.

Pikkukaupungissa on pikkukaupungin tuntu. Ainoan kadun varrella paljon elämää, pimppistä ajelevat nuoret ja ei-ihan-niin-nuoret miehet koettavat edetä urallaan väistellen puolijauhoisia autotätejä (jollainen minä olen) sekä liikkeisiin tavaraa kuljettavia kuormureita. Kaiken keskellä kirkonkellot soivat (ilmeisesti sielunkelloja) ja jouluvalot vilkkuvat. Olen menossa tapaamaan lääkäriä. Tullessani ajattelen käydä muutamalla asialla. Toisin käy.

Psykiatrinen hoito ja seuranta on erinomaista. Kuntoutussuunnitelma on tehty, ja varsinaisen terapian aloittamisesta keskusteltu. Olen itsekin sitä mieltä, että oikea aika ei ole vielä. Ja vaikka olen näihin saakka uskonut, että kognitiivinen terapia olisi juuri minulle sopivaa, en enää olekaan niin varma siitä. Kenties sittenkin freudilaisempi vaihtoehto. Mutta kaksi kertaa viikossa ja julkisen kulkuneuvon matkan päässä. Se ei onnistu, sillä menen rikki pienistäkin asioista. Ajatella, että ihminen voi olla niin hajalla, että ei ole välineitä kasata sirpaleita. Eläkkeensaajan hoitotuki mahdollistaisi kuitenkin jotakin muuta terapiaa, lähinnä fysioterapiaa tai lymfaterapiaa, mutta sitä varten pitäisi olla myös somaattisten sairauksien asiantuntijan lausunto, vähintäänkin suunnitelma, jota noudatetaan. Siihen saa apua terveyskeskuksesta.

Olen oirehtinut alkuviikon tämänpäiväistä tapaamista uuden lääkärin kanssa, uudessa terveyskeskuksessa. Eilen kertasin terapiatädin kanssa, mitä asioita varten olen menossa vastaanotolle. Aamulla kuulostelin, olisiko viisainta pyytää A. mukaan. Sitten kirjoitin paperille yhdeksän kohtaa, joista piti selvitä, missä mennään, muistin ja ymmärryksen tueksi. Diagnoosit, työtilanteen, lääkityksen, kuntoutumisen tukemistarpeen ja kuntoutussuunnitelman välttämättömyyden sekä ne asiat, joita ei ole selvitetty. Käyn yksin matkaan, ajan halki kaupungin ja pysäköin varatulle lämpöpistokepaikalle terveyskeskuksen pihalle.

Joudun odottamaan puoli tuntia ohi varatun ajan. Lääkäri kysyy, miksi tulin. Kerron olevani vailla johdatusta, ohjausta ja seurantaa. Olen kykenemätön pitelemään minkäänlaisia naruja. Hyppelen kuin marionetti, mutta narut ovat omissa käsissäni. Mitä varten asiat on kirjoitettu paperille? Jotta muistaisin, miksi olen matkalla. Sanelukone olisi ollut tarpeellinen. En muista, mitä puhutaan, mitä puhun minä, mitä sanoo lääkäri, mihin tulokseen tullaan. Saan hypertensiolääkityksen uusituksi. Muuten toistuu kysymys siitä, mitä odotan vastaanottokäynniltä. Ja toisaalta: ihmisen on kyettävä itse huolehtimaan siitä, että hänen asiansa tulee kuulluksi. Ihmisen terveys on ensisijaisesti hänen omissa käsissään. Lähtökohta on se, että jokainen itse hankkii tarvitsemansa hoidon. Haloo, sitä vartenhan minä olen siinä! Kertomassa siitä, mitä tarvitsen ja mitä haluan. Ja kysymys toistuu: Miksi oikeastaan tulit vastaanotolle?

Minulla on tunne, että paisun, turpoan, räjähdän kappaleiksi. Itku (vaikka se on padottu sertraliinilla) kuivaa suuta, sanat takertuvat, ryöpsähtävät esiin toisiinsa kietoutuneina epätarkkoina kokkareina. Suurin osa niistä kierii nurkkaan ja takaisin, katoaa, haihtuu. Olen vastaantotolla kolme varttia, saan lähetteen verikokeeseen sekä ilmoituksen, että useampia oireita ei voida yhdellä kertaa käsitellä. Eikä uuden ajan varaamisella ole mitään kiirettä. Miksi oikeastaan menin vastaanotolle?

Koetan varata aikaa näytteenottoon, mutta osastosihteeri sanoo, ettei se käy. Näyte pitää ottaa tiettynä kuukautiskierron aikana. Niin että milloin? Milloin vain, ei minulla ole kiertoa. Ai miten niin, mikä on syntymävuoteni? Olemme tauolla vuodenvaihteeseen, olkaa hyvä ja pärjätkää omillanne. Menin vastaanotolle, jotta jollakulla olisi kokonaiskäsitys minun oireistani ja taudeistani, minun tilastani ja sairaudentunnostani. Ihmisellä itsellä on vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Amen.

Ulkona kuulostelen hetken sinistyvää hiljaisuutta. Sumussa kuljen autolle, en muista mitä kautta ajan kotiin. Kuittaan eläkkeen, maksan laskut ja lainat, kuukauden saldoksi jää satakolmekymppiä.

Kumpi on yläkäsite, ihmisyys vai naiseus, ja mikä on niiden suhde minuuteen. Minulla ei ole käsitystä siitä, millainen kehonkuva on normaalipainoisella, aikuisella naisella. Sellaista en ole peilissäni tavannut. Joulun epistolani on niin ikään niin kipeää, että saatan jättää sen kokonaan. Siltikin, sanon silti. Toisen kerran.