ja joka päivä, kunnes toisin ilmoitetaan. Tämä Liinu Villikani nimittäin. Ensimmäinen päivä toimintakykyarvioinnissa on takana. On omituinen tunne siitä, että kaikki muut omat paljon toimintakykyisempiä kuin minä. Toisaalta: kai kukin itse osaa määritellä oman toimintakykynsä parhaiten. Se ei riitä kuitenkaan työnantajalle eikä kansaneläkelaitokselle. Lankojen kanssa puuhailen kyllä ja saan joka päivä aikaiseksi jotakin, vaikka isoa valmista tulee silloin tällöin. Mutta ne arkiset asiat eivät suju. Edelleenkään. Luultavasti pitäisi olla iloinen siitä, että jotakin sentään tapahtuu.

Muutamat ihmettelevät sitä, että uimisestaan ja kävelemisestään pitää lukua. Kun ottaa huomioon, että vielä ennen joulua saatoin istua viikonkin sisällä niin etten edes postilaatikolla käynyt, on kauppareissu kävellen lähes joka päivä suuri saavutus. Ja vielä isompi on uimareissut: alasti ja tuntemattomassa porukassa oleminen, niinkin lihavalta kuin minä, on vielä suurempi asia. Ja oikeastaan se on kaikkein suurenmoisinta, sillä vedessäolemisesta nautin. Tällä viikolla saan ehkä jo mennyksi toisen kerran. Tiistai-uintiin pääsen bussilla, mutta lauantaina pitäisi mennä itse autolla, mikä on taas vaativa juttu. Ja matkaakin on 30 km yhteen suuntaan.

Minulla on ennakkoasenne siihen toimintakykyarviointryhmään  (TKA): ei minun ongelmani ole ryhmäytymisessä (eikö?) tai askartelussa, vaan arkipäivän hallinnassa. Sikäli kun nyt yleensä voi mitään hallita. Eikä paljoa lohduta se, että onneksi on kaaosteoria. Eikä edes se, että on parempi yksi ruuvi löysällä kuin kymmenen kireällä.