Absurdia tämä vuoden kirjoitustauko. Voisi kuvitella, että elämää sinä aikana ei ole ollut. Asia on kuitenkin juuri päinvastoin: täysipäiväistä murehtimista ja asianajoa on ollut enemmän kuin kylliksi. Olen pitkään miettinyt sitä, mikä on tehnyt minusta sellaisen, että sivuutan kaikessa itseni. Ajan sujuvasti muiden asioita, eläydyn ja tappelen oikeudenmukaisuudesta, mutta itselleni en anna aikaa ja huomiota. En tiedä, koska tämä loppuu, luultavasti vasta sitten, kun ymmärrän antaa periksi.

Koetan saada taas kiinni sanoista, sillä niiden voima on valtava. Niiden merkitys minulle sekä luettuina että kirjoitettuina on kiistämätön. Olen tutustunut nuoren sukulaiseni ajatusmaailmaan hänen bloginsa välityksellä. Vaikka hän kirjoittaa ruotsiksi, ja vaikka kokemusmaailma on eri, juuri sanojen kautta koen sellaista samuutta ja ykseyttä, että sanoja ei ole varaa jättää.

Jatkan siis olemista, elämistä, kirjoittamista. En selittele enkä kertaa, mitä tapahtui. Elän enemmän hetkessä kuin kronologian ja sisällön pakonomaisessa säilömisessä luettavaksi. yhä mietin, linkitänkö tämän Facebookin vai en. Meneekö loppukin itsenäisyys vai vahvistuuko itsetunto? Mitäs sanotte?

 

Mieluisinta juuri nyt(kin):