Kriisi on muutosvaihe ihmisen elämässä. Kun elämää katsoo taaksepäin, on nähtävissä, että kriisi on aina uuden alku, välivaihe, siinä elää muutoksen siemen.   Mutta kun ihminen on itse kriisin keskellä, elää sitä ja siinä parastaikaa, muutoshaluisuuden ja -valmiuksien toitottaminen on kuin kaataisi suolavettä haavoihin. Kriisin sisällä on vaikea nähdä kokonaisuutta; vielä vähemmän, jos on osana systeemiä, jossa muutos tapahtuu.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kriisien kohtaaminen edellyttää riittävää turvallisuuden tunnetta, uskallusta ja rohkeutta käsitellä tapahtunutta sekä sitä, että pysähtyy katsomaan kulloistakin traumaa ja vaikeutta suurennuslasilla.  Kun vastausta tai ulospääsyä ei yleensä ole heti näkyvissä, on helppo jättää kesken. Vaikka kriisit horjuttavat itsetuntoa, niiden läpikäyminen ja työstäminen lisää itsetuntemusta ja pikkuhiljaa itsetuntoakin. Siinä kaiketi piileekin kriisien salaisuus ja kasvun voima. Kriisien kautta ihminen luo omaa selviytymishistoriaansa, jossa tunne-elämä kasvaa tai kutistuu. Se vaikuttaa kaikkeen ajatteluun.

Monesti herkimmät reagoivat ensin, ne jotka ajattelevat, prosessoivat ja reflektoivat eniten. Yhteisön kriisi on siinä mielessä vaikeaa (oli se sitten parisuhde, perhe, työyhteisö), että se toimii tavallisesti systeemisesti – ja yhden muuttuessa tai reagoidessa tapahtuu muutoksia koko systeemin ajattelussa ja toiminnassa. Ne, jotka reagoivat ensiksi, pääsevät ehkä lopulta vähimmällä, koska heillä on aikaa työskennellä asioiden kanssa kauimmin. Yhteisön kriiseissä ei ole keskeistä vain ulkoisesti laukaisevat tekijät, vaan pikemminkin se, että kukin yhteisön jäsen elää samaan aikaan muita kriisejä omassa kehityksessään ja elämässään. Kun työskentelee jonkin traumaattisenkin kriisin kanssa, voi olla vaikea huomata mitään muuta.

Kirjoitan itsestäni. Kun nyt olen vähitellen alkanut toipua, olen ensiksi joutunut kyseenalaistamaan perusarvojani, mutta myös toimintatapojani. Kumma juttu, kuinka väsyessäni haalin yhä enemmän tietoa ja kaikenlaista tekemistä itselleni. Samalla on kuitenkin voimassa jonkinlainen informaatiosulku: valintakriteerit pettävät siten, että en MUISTA olemassaolevia vanhoja ja hyödyllisiä tietovarastojani, vaan lähden tutkimaan kaikenlaisia uusia mielenkiintoisia asioita. Useimmiten on kai kysymyksessä pako ratkaisua odottavista ongelmista tai oikeammin kai ratkaisutavan valinnan vaivasta; ei jaksa eikä osaa. No, tämä pari kuukautta jatkunut kriittinen vaihe ja sitten vähittäinen valaistuminen on antanut minulle paljon uusia näkymiä, ja uskallan jopa sanoa uusia keinoja. Omassa maailmassani vailla kielen yhteyttä olen ollut niin yksin, että kaipaamaani kosketusta (kielen) ei tuntunut tulevan hyvällä eikä pahalla. On ollut helppo syyttää muita ja syyttää itseään hylkäämisestä. Kenties kuitenkin on ollut kysymys vain siitä, että ärsyke- ja sietokynnnys minussa on ollut poissa raiteiltaan. Olen juuri oivaltanut, että kysymys on paljolti vain sellaisesta epätasapainosta, joka ON KORJATTAVISSA. Kun olen itselleni arvokas, voin olla sitä myös muille. Miten olen ylipäätään epäillyt sitä niin paljon? Minunkaan ei tarvitse ANSAITA olemassaoloani, riittää kun olen, kun levitän siipeni täyteen mittaansa.

Ihan niin kuin olisin mennyt mukaan sellaiseen harhaan, että minun on pakko muuttua. Mutta kun muutokseen ei ole ollut omia eväitä ja toisen tekemät eivät ole maistuneet, riittäneet tai ravinneet. Kummaa se, että kun on valmis kriisi, ihmiselle aletaan tolkuttaa muutosvalmiutta ja -vaatimusta!  Sitä yritetään kalastaa toivemielikuvaa. Sen sanallistaminen ahdistaa lisää. Ja varsinkin sen kyseleminen. Ei kai minunkaan mielikuvituksessani ole mitään vikaa, ei myöskään sen paratiisipuolessa. "Auttamisen" suurin virhe (en syytä) lienee se, että on käsitelty vain ruumista tai vain mieltä tai vain ympäristöä, työyhteisöä.  Mielen on toivottu itsekseen valaistuvan positiiviseen ajatteluun päin. Kaaos omana kokemuksenani on arkirutiineista irrottautuminen, välinpitämättömyys fyysisestä olemassaolosta, kyyninen maailmanmenon ohittaminen (ei kuulu, ei kiinnosta, informaatiosulku), hällä väliä jaksamisellekin -käytös (nukkuminen ja valvominen – liikaa tai yksinomaan jompaakumpaa).

Olen päättänyt olla hylkäämättä itseäni vaikka muut hylkäisivätkin. Jos minusta ei ole tukea itselleni, ei kai minusta haittaakaan ole itselleni! Tuska tuo esiin oman elämän tärkeyden ja sekin on tärkeämpää kuin turta ja vailla kokemusta. Maailmassa on kyse eräänlaisesta pelistä (yhteisöstä ja ryhmädynamiikasta). Pelistä, joka pitää tunnistaa ja tarpeen tullen hylätä. Siinä voi olla koko ajan itsekäs, ei tarvitse ottaa vastuuta edes itsestään tuntea minkäänlaista velvollisuutta toistakaan kohtaan. Viehätys ehkä piileekin juuri siinä, ettei oikeasti ole vastuullinen. Ja kun itse astuu kokonaan tähän viestintätodelliseen lumemaailmaan on vaara, että vaatii reaaliympäristöltään vielä enemmän (kontrasti), alkaa odottaa samaa.

Miten aion selvitä, hoitaa ja jaksaa? Opettelen erottamaan olennaisen epäolennaisesta, pyrin tekemään välttämättömimmän, en ahnehdi liikaa. Annan aikaa itselleni toipumiseen ja olemiseen.  Käyn joka päivä ulkona, nautin yksinkertaisista asioista. En yritä muuta sitä, mitä en voi ja keskityn vain niihin, joille voin jotakin. Keskeisintä on oma hyvinvointi, fyysinen ja psyykkinen. Muutokset ovat aina dynaamisia muutoksia persoonallisuudessa ja ne aiheuttavat muutoksia myös yhteisön sisäisessä dynaamisessa systeemissä.  Keskeistä omassa kasvuprosessissani juuri nyt on kokemus, perususkomus jopa, ettei kukaan voi pitää minusta tai kunnioittaa minua. Kukaan ei voi rakastaa eikä hyväksyä minua, kun en ole tähänkään asti sitä kokenut, en edes lapsena. Mutta miksi onnistun kieltämään kymmenen vuoden rakkauden, hylkäämään sen, niin kuin sitä ei olisi ollutkaan? Se on, edelleen! Itsensä hakemisessa perusongelma on oma mitättömyyden tunne, mutta se antaa vain lisävauhtia paolle.

Tekemättä jäi se ainoa työ, joka olisi auttanut: oman itsensä rakastaminen ja kunnioittaminen, oman itsensä tärkeäksi tunteminen ja hyväksyminen. Tekemällä niin joutuu vastuulliseksi omista teoistaan. Oma hyväksymättömyys ja mitättömyys ovat vain verukkeita, jotka oikeuttavat tekemään edesvastuuttomia tekoja ja tyydyttämään tarpeita holtittomasti. Oman itsensä hyväksyminen ja kunnioittaminen on ensisijainen tehtävä omassa kasvussa ja muuttumisessa. Kaikkein varmimmin oman kehityksensä saa pysähtymään alkamalla rooliin ja asettumalla ulkopuoliseksi tarkkailijaksi ja neuvonantajaksi. Voiko yksinään selvitä? Miksi minun prosessini on niin pitkä? Voiko prosesseja nopeuttaa itsessä ja muissa ja miten? Onko se tarpeen? Voiko ulkopuolisen henkilön avulla päästä jonkun asian ylitse tai päästä siitä nopeammin selville? Minusta omaa tahtiaan ei voi kovin paljon säädellä. Asioihin tarvitsee kypsyä. Kun haluaa tosissaan selvittää, myös selvittää. Ja minä haluan. Voinko haluta liikaa?