Itäinen taivaanranta näyttää lumisadepileltä. Jos olisi syksy, sanoisin ukkospilveksi. Pääni sisäinen maailma on yhtä synkkä ja harmaa. Kaikki liukuu eikä mitään jää käteen. On turha sanoa sitä tai tätä. En saa nukutuksi kuin aamupäivisin. Katastrofi istuu jossakin etäämpänä, elää omissa valheissaan. Joka kerran kun puhelin hälyttää, säpsähdän. Tai oikeamminkin hätkähdän. Mikä olisi rajumpi ilmaus? Joka kerran kun sähkölaatikossa on postia, sydän pysähtyy tai oikeammin seisahtuu ja jumpsahtaa.

En välitä mistään, ja kuitenkin elän ulkoisen muuttujan ahdistamaa mielenmaisemaa. Lääkitys on ennallaan, rukattu pari kuukautta sitten kohdalleen. Lisätä kuulemma voi, vaan sitäkös minä haluan. No mitä minä haluan? Ei ole hyvä olla sanattomana, kielettömänä, hiljaa. Ei ole hyvä olla.

Pihalla näyttää paremmalta. A. kuvasi ja lähetti koneelleni.