Sain tänään C-lausunnon kopion. Kyllähän minä tiesin, että se on murskaava, mutta tämä olotila, joka siitä seuraa, on sietämätön. Ei kai ole uutinen, että olen aloitekyvytön ja tarvitsen säännöllistä apua arjen askareissa. Ja että tilanne tulee jatkumaan ennallaan. Ei ole uutinen, ei. Tuntuu, että mitä enemmän koetan pyristellä vastaan, sen tiheämpään vasarat päässäni paukuttavat: "Nyt se on loppu, ei sinusta enää ole, anna vain periksi, luovuta, usko jo". Murehdin A:n puolesta, että miten se jaksaa  olla reippaana, kun mikään ei näy palautuvan paremmaksi, mikään ei ainakaan palaa ennalleen. On huonompiakin aikoja nähty, mutta on parempiakin.

Kaipaisimme hetken lepoa. Luultavasti A. ihan yksinäänkin. Vaikka parempi on, että  en puhu hänen puolestaan. Minä kaipaisin uintivesiä, hän kalavesiä. Voisinpa laittaa ilmoituksen jonnekin, että saat hyvät kesävieraat mökillesi, viikoksi, muutamaksi päiväksi. Kesämökkejä on Suomessa niin paljon, että varmasti niitä on käyttämättä. Tiedän, että niitä saa vuokrata. Siinäpä se onkin. Juuri nyt ei ole edes bensaan rahaa enkä pääse uimahalliin.

On tämä valitusta. Olen virkannut peukaloni kipeäksi hattuja. Teen vielä muutaman. Muu ei nyt edisty. Laukkuvaihtolaukkukin vielä alkamatta! Ja Tonttu Tomeran kuutospalkinto. Ja Upalle topin ohjeen suomennos. Ja Villapallolle lankaa. Tulevat kyllä, ihan pian. Uskotteko?

Siitä huolimatta tässä lokikirjassa täyttyy kaksi vuosikertaa lauantaina. Se on pitkä aika. En osaa muotoilla, mitä haluaisin kysyä. Kaksivuotispäivän kunniaksi tämän lokin jälkeen kommentoineitten kesken arvotaan alkuviikosta - mitäpä muutakaan kuin lankaa. Mutta kuitenkin. Kertokaapa, mitä teen suunnitelmilleni perustaa uusi kirja kipeimmille asioille. Hajottaako se entisestään? Olisiko hyvä kuitenkin ryhtyä vain ihan yleisblogiksi, jotta voisi hyvällä omallatunnolla valittaa? En minä kirjoittamista lopeta. Mutta miten minä sen kanavoin? Sillä uskokaa tai älkää: kaikkein kipein on vielä kirjoittamatta, osin seulomatta.

Olkaa ystävällisiä ja puhukaa, sana on vapaa.