Syyllisyys aiheuttaa ahdistusta, joka ylläpitää syyllisyyttä. Voi kuvitella, millaista se on, kun 12-vuotias pohtii mielekkäintä tapaa kuolla: sattuuko myrkky enemmän kurkussa  vai mahassa.  Nämä olivat Poikasen ajatuksia. Millaisia ajatuksia hänellä juuri nyt on, en tiedä, mutta ahdistavia joka tapauksessa. Samansuuntaisia ajatuksia luen nuoren tytön blogista. Havahdun äkkiä siihen, että olen pohtinut samaa koko loppukevään. Niin nyt kuin yhdeksän vuotta sitten. Sitten se tulee eteen omassa lapsessa. Itsesyyttely epäonnistumisesta vanhempana ja ihmisenä on valtava. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Suhtautuminen, sanotaan, on lähtöisin yhteisön asenteista mutta myös itsestä. Tämän yhteisön ja omantunnon välisen suhdeluvun mittaaminen tuottaa kyllä päänvaivaa monessa, ja luo velvollisuuksia sekä yhteisölle että minälle. Miksi me emme usko itseemme? Miksi me kuvittelemme haluavamme olla jotakin vallan muuta kuin mitä olemme? Kun unelmien ja todellisuuden rajat kohtaavat, syntyy syyllisyys.

Nämä nyt ovat ihmisen kriisejä, kaikilla niitä on. Kriisi on muutosvaihe ihmisen elämässä. Kun elämää katsoo taakse päin, on nähtävissä, että kriisi on aina uuden alku, välivaihe, siinä elää muutoksen siemen.   Mutta kun ihminen on itse kriisin keskellä, elää sitä ja siinä parastaikaa, muutoshaluisuuden ja -valmiuksien toitottaminen on kuin kaataisi suolavettä haavoihin. Kriisin sisällä on vaikea nähdä kokonaisuutta; vielä vähemmän, jos on osana systeemiä, jossa muutos tapahtuu.

Kasvu ja kehittyminen ovat osa ihmisten elämää. Kasvu, jonka pitäisi olla elinikäistä, tapahtuu joko ulkoisen tai sisäisen kriisin kautta. Kirjallisuus jakaa kriisit yleensä sisäisiin ja ulkoisiin - ikäkausikriiseihin ja traumaattisiin kriiseihin. Ikäkausikriisi liittyy johonkin tiettyyn elämänvaiheeseen ja sen siirtymään.  Kaija Maria Junkkari puhuu kirjassaan Naiseksi joka olet "neljänkympin siirtymästä". Mistä minä siirryn ja mihin? Kriisistä toiseen, loputtomasti.   Kriisi on aina tuskallinen kokemus, mutta se on kohdattava myös tunnetasolla. Jos kriisin kohtaaminen väistetään, ja kielletään siihen liittyvä kipu, ahdistus ja tuska, voi seurauksena olla katkeruus, ulkopuolisuus ja tunnetason sulkeutuneisuus. 

Kriisien kohtaaminen edellyttää riittävää turvallisuuden tunnetta, uskallusta ja rohkeutta käsitellä tapahtunutta sekä sitä, että pysähtyy katsomaan kulloistakin traumaa ja vaikeutta suurennuslasilla.  Kun vastausta tai ulospääsyä ei yleensä ole heti näkyvissä, on helppo jättää kesken. Vaikka kriisit horjuttavat itsetuntoa, niiden läpikäyminen ja työstäminen lisää itsetuntemusta ja pikkuhiljaa itsetuntoakin. Siinä kaiketi piileekin kriisien salaisuus ja kasvun voima. Kriisien kautta ihminen luo omaa selviytymishistoriaansa, jossa tunne-elämä kasvaa tai kutistuu. Se vaikuttaa kaikkeen ajatteluun.

Kun työelämässä joutuu kriisiin, se on yleensä koko yhteisön ongelma. Monesti herkimmät reagoivat ensin, ne jotka ajattelevat, prosessoivat ja reflektoivat eniten. Yhteisön kriisi on siinä mielessä vaikeaa (oli se sitten parisuhde, perhe, työyhteisö), että se toimii tavallisesti systeemisesti - ja yhden muuttuessa tai reagoidessa tapahtuu muutoksia koko systeemin ajattelussa ja toiminnassa. Ne, jotka reagoivat ensiksi, pääsevät ehkä lopulta vähimmällä, koska heillä on  aikaa työskennellä asioiden kanssa kauimmin. Yhteisön kriiseissä ei ole keskeistä vain ulkoisesti laukaisevat tekijät, vaan pikemminkin se, että kukin yhteisön jäsen elää samaan aikaan muita kriisejä omassa kehityksessään ja elämässään. Kun työskentelee jonkin traumaattisenkin kriisin kanssa, voi olla vaikea huomata mitään muuta.

Minä elän jatkuvasti kriisissä. En muista, että olisi ollut aikaa, että niin en olisi tuntenut. Viimeisen kymmenen vuoden sisällä olen kokenut lukuisia sellaisia traumaattisia kriisejä, joita en ole kyennyt yksin selvittelemään.  Kun olen vähitellen alkanut toipua, olen ensiksi joutunut kyseenalaistamaan perusarvojani ja  myös toimintatapojani. Kumma juttu, kuinka väsyessäni haalin yhä enemmän tietoa ja kaikenlaista tekemistä itselleni. Samalla on kuitenkin voimassa jonkinlainen informaatiosulku: valintakriteerit pettävät siten, että en MUISTA olemassaolevia vanhoja ja hyödyllisiä tietovarastojani, vaan lähden tutkimaan kaikenlaisia uusia mielenkiintoisia asioita. Useimmiten on kai kysymyksessä pako ratkaisua odottavista ongelmista tai oikeammin kai ratkaisutavan valinnan vaivasta; ei jaksa eikä osaa. Omassa maailmassani vailla kielen yhteyttä olen niin yksin, että kaipaamaani (kielen) kosketusta ei tunnu olevan enää olemassa.  On helppo syyttää muita ja syyttää itseään hylkäämisestä. Kenties kuitenkin on kysymys vain siitä, että ärsyke- ja sietokynnnys minussa on poissa raiteiltaan. 

Ihan niin kuin olisin mennyt mukaan sellaiseen harhaan, että minun on pakko muuttua. Mutta kun muutokseen ei ole omia eväitä ja toisen tekemät eivät maistu, riitä tai ravitse. Kummaa on se, että kun on valmis kriisi, ihmiselle aletaan tolkuttaa muutosvalmiutta ja -vaatimusta!  Yritetään kalastaa toivemielikuvaa. Sen sanallistaminen ahdistaa lisää. Ja varsinkin sen kyseleminen. Ei kai minunkaan mielikuvituksessani ole mitään vikaa, ei myöskään sen paratiisipuolessa. "Auttamisen" suurin virhe (en syytä) lienee se, että on käsitelty vain ruumista tai vain mieltä tai vain ympäristöä. Mielen on toivottu itsekseen valaistuvan positiiviseen ajatteluun päin. Kaaos omana kokemuksenani on arkirutiineista irrottautuminen, välinpitämättömyys fyysisestä olemassaolosta, kyyninen maailmanmenon ohittaminen (ei kuulu, ei kiinnosta, informaatiosulku), hällä väliä jaksamisellekin -käytös (nukkuminen ja valvominen – liikaa tai yksinomaan jompaakumpaa).

Uupuminen  kuvataan merkitysten katoamiseksi. Olen kyllä samaa mieltä, mutta olennaista on myös se, että omat ja maailman merkitykset eivät ole samat, puuttuu orientaatioperusta. Miksi ei kysytä, mitä on juuri silmänräpäystä ennen poispoksahdusta? Aina, kun voin huonommin, on merkitysten liika merkityksellisyys korostunutta. Tapani käsitellä kaikkea liian analyyttisesti ja rationaalisesti vei lopulta kaaokseen kaaoksessa. Ei auta sumea logiikka. Ehkä turhautuneisuuteni maailmanmenoon olikin tervettä reagointia mielettömiin tilanteisiin (työssä, yhteiskunnassa, itsessä, ihmissuhteissa).  En osaa enää olla tämän asian kanssa. En tiedä, miten suhtautua; miten tulla toimeen tämän asiantilan kanssa. Sen sijaan että sanotaan:  sellaista elämä on,  yritä keksiä järkevää tekemistä  (tai ajattelemista),  sinun pitää hoitaa itseäsi, nyt eläkkeellähän voit tehdä ihan mitä itse haluat.  Nämä kommentit kuulen liian usein ja vain tyhjinä sanoina. Ovathan ne suomen kieltä (!) mutta erittäin tehokkaita mitätöinti- ja lisästressauskeinoja, tyhjiä väljyydessään, vaarallisia vihjailuissaan. Niiden avulla väitetään minulle, etten ole todellisuudentajuinen, että teen väärin, huonoa, vähäarvoista,  että noudattamalla hoitoneuvoa, ongelmat (kaikki muutkin) ratkeavat ja missään vaiheessa hoitamisen laatua ja suuntaa ei tarkenneta - somaattisia sairauksia ja oireita ei oteta todesta kun tiedetään, että mukana on masennusta. Oma lukunsa on vielä kielto älä tee sitten sitä ja sitä ellet jaksa ja kehotus: aseta asiat tärkeysjärjestykseen. Ihan kuin kukaan ei tietäisi eikä välittäisi, mitä arkielämä vastaanottohuoneen seinien ulkopuolella pitää sisällään. Sorrun taas aivan mahdottomaan selittelyyn, ihan kuin ei olisi olemassa mitään nasevaa ja tahdikkaasti juuri tämän neuleblogin lukijoille kohdistettua sanottavaa. Hei, ei vain suju, ja se on kroonista.

Olen vaarassa hylätä myös itse itseni, vaikka taannoin päätin olla hylkäämättä itseäni vaikka muut hylkäisivätkin. Jos minusta ei ole tukea itselleni, on minusta nykyisellään enemmän haittaa. Tuska on tärkeämpää kuin turta ja vailla kokemusta. Maailmassa  on kyse eräänlaisesta pelistä  (yhteisöstä ja ryhmädynamiikasta). Pelistä, joka pitää tunnistaa ja tarpeen tulen hylätä. Siinä voi olla koko ajan itsekäs, ei tarvitse ottaa vastuuta edes itsestään tuntea minkäänlaista velvollisuutta toistakaan kohtaan. Viehätys ehkä piileekin juuri siinä ettei oikeasti ole vastuullinen. Ja kun itse astuu kokonaan tähän viestintätodelliseen,  McMaailmalliseen lumemaailmaan on vaara, että vaatii reaaliympäristöltään vielä enemmän, alkaa odottaa samaa.

Miten aion selvitä, hoitaa ja jaksaa?  Kaikkein varmimmin oman kehityksensä saa pysähtymään alkamalla rooliin ja asettumalla ulkopuoliseksi tarkkailijaksi ja neuvonantajaksi. Voiko yksinään selvitä? Miksi minun prosessini on niin pitkä? Voiko prosesseja nopeuttaa itsessä ja muissa ja miten? Onko se tarpeen? Voiko ulkopuolisen avulla päästä jonkun asian ylitse tai päästä siitä nopeammin selville? Omaa tahtiaan ei voi kovin paljon säädellä. En tiedä, haluanko enää yhtään mitään.  Kierrän kehää, löydän omat sanani lyömäaseiksi itseäni vastaan, kerta toisensa jälkeen. Musta aukko huutaa yhä kovemmin kaaosteorian sumeudessa.