Kävin työmaalla ja sain pitemmittä puheitta muutaman kukkapuskan ja viirin. Kunnan ja koulun osuus. Kukat vielä kärsin, ovat kauniita, mutta nuo viirit! Jollakin kummallisella tavalla ne ovat minulle kaiken sen tekopyhyyden ja systeemisen byrokratian ilmentymä, jota vastaan olen aina niskotellut. Voihan olla, että tässä nyt pilkka osuu omaan nilkkaan. Ymmärrän varsin hyvin, että tällaisessa muistamisessa noudatetaan sovinnaista tapaa, eikä mikään ole henkilökohtaista. Niin toimii moni asia nykyisin.

Vein avaimet, toin laatikollisen kirjoja luokasta, muutaman videon ja vähän toimistotavaraa. Esimies ja hänen esimiehensä olivat paikalla, joimme mustaa kahvia. Onneksi A. oli mukana, ja onneksi minulla oli muutakin asiaa maalaiskunnan puolelle. Kävin kirjastossa, hain nuorelta sahatyöläiseltä palan verkkoa villiviinin ja humalan tueksi, niin ja huutonetistä ostamani langat. Nyt voin panna kädet kyynerpäitä myöten ristiin, sillä isompaa asiaa sinne ei enää ole.

Häveliäisyyssyistä viirit ovat kuvaushetkellä takaperin.

Kiitän kovasti viiden kuutosen kommentoijia, ja muitakin. Voitte jättää postiosoitteenne sähköpostiini, niin lähetän jotain oikein pientä. Sitten kun saan aikaiseksi.

Niin mikä ei tunnu miltään? No tämä jäähyväiskäynti. Ei mitenkään haikealta, mutta ei piinalliseltakaan. Ainoastaan nuo viirit kiukuttavat. Että olen niin vanha ja luutunut byrokraatti. Ei puutu kuin kunniamerkki.