Olen lueskellut vanhoja päiväkirjamerkintöjä. Leinosen runo on erään kaksi vuotta vanhan kirjan mottona. Puhun paljon myös Astrid Lindgrenistä. Lindgren on minulle läheinen ihan lapsesta asti. Lotan sain, kun täytin viisi ja olin juuri oppinut lukemaan. Palautin sen melkein saman tien kummitädilleni, koska se loukkasi minua kovin. Minulla nimittäin oli sellainen vaaleansininen angoravillapaita, joka oli ennen pyhäpusero, mutta kun kasvoin, sitäpiti alkaa pitää arkenakin. Ja se KARHENSI. Ja sitten minä revin siihen reiän.... Kummitäti palautti kirjan, kun pääsin ripille, mutta hänen tyttärensä sai aikanaan minulta oman Lotan, samoin veljeni Lotta-niminen tyttö. Peppi Pitkätossu Seitsemällä merellä on elokuva, jonka muistan ensimmäiseksi käyneeni oikein elokuvateatterissa katsomassa, joskus 1960-luvulla Tampereella. Peppi oli tuttu myös kirjoista, ja itse asiassa ihannoin yhäkin hänen anarkiaansa ja energiaansa. Televisiosta näytettiin Saariston lapset, ja samastuin Pampulaan, koska olin lihava ja suunnilleen samanikäinen ja koko lailla sen tytön näköinen, joka sitä näytteli. Eemeli jäi vieraammaksi, samoin Katto-Kassinen, mutta Ronja, Veljeni Leijonamieli ja Mio, varsinkin Mio ovat kovin läheisiä. Mioa nykyinen mieheni luki iltaisin minulle puhelimessa seurusteluaikana ääneen iltaisin.... Nykyisin on paljon perheitä, joissa ei lueta ollenkaan. Mihin minä olisin joutunut ilman kirjoja?

 

Minusta tuntuu, että olen taantumassa. Siitä huolimatta, että voin huomattavasti paremmin kuin kaksi vuotta sitten. Valtaosan ajasta tunnen, että maailma haluaa haudata minut.  Vaikka oikeastaan mikään ei ole vaikeaa, kaikki tuntuu kovin vaikealta ja työläältä. Pahinta on se, ettei ihmisistä ja tekemisestä ole piristystä.  Nautin ihmisten läsnäolosta, mutta olen passiivinen ja jopa torjuva. En jaksa kiinnostua, en jaksa kuunnella, tai pikemminkin en kuule läpikotaisin vaan ainoastaan pinnalta. Ikään kuin empaattisuuspiiri olisi epäkunnossa. On toki poikkeuksiakin - ja oikeastaan se onkin kauheinta: välillä kaikki on niin kuin tiedän (kuvittelen?) asioiden oikeasti olevan, sitten taas luiskahdan liukkaalla pinnalla ja kompuroin. 

Aivan eri juttu on sitten se, pitäisikö koko ajan olla tukeva ja kiinteä ja läpinäkymätön ja kovin vakaa. Tämä nykyinen maailmanaikamme tuntuu vaativan, että kaikki oleminen ja tekeminen tähtää maksimaaliseen suorituskykyyn. Minusta tuntuu, että "vain olla" on kielletty olotila tai ainakin se on hyvin poikkeuksellinen. Ja koen, että jos ei jaksa tehdä vaan ainoastaan vain olla, tulee määritellyksi jotenkin sairaaksi. Siksi ajattelen, että poliittisesti oikein olisi "vain olla" (ja vielä oikein kuuluvasti!) silloin kun ei jaksa tehdä tai toimia.

Ihmissuhteestani olen onnellinen, eikä se ole vähän.  Sillä elää, vaikka syö kahdeksan pilleriä päivässä.

Maaliskuussa 2005 kirjoitan:

"Kun saisi olla töissä sen aikaa kun huvittaa, käydä silloin kävelemässä kun jaksaa ja huvittaa (ihana auringonpaiste!). Saisi lukea mukavia kirjoja ja kutoa sukkia ja olla oman mielensä mukaan. Ja Käydä vessassa silloin kun on suolen mielestä oikea aika. Ja sitten syödä viimeisen köyhän ritarin aamiaiseksi kun muut nukkuvat.

Mulla oli kaksi tuntia ja ne olivat mukavia. Oikeastaan oppilaiden kanssa juuri nyt tuntuu hyvältä, mutta muuten olen kyllä kovin ahdistunut siitä ilmapiiristä. En minä jaksa sitä mollaamista. Jos kohta oppilaat eivät ole niin kuin ennen, eivät opettajatkaan viitsi nähdä yhtään sitä uudenlaisen (konstrktivistisen) oppimiskäsityksen mukanaan tuomaa asiaa, että opiskelijoihin on suhtauduttava yksilöinä ja jokaiseen erikseen. Opettaja joutuu siinä töihin. Ja kenties kohtaamaan sellaisia asioita, joita ei ole työskennellyt itsensä kanssa. "

Nyt saan olla ja järjestää päiväni niin kuin tahdon. Miksi ihmeessä tempoilen?