kuka ties elän
vielä niin kauan että
alan kaivaten,
leppoisasti muistella
tätä murheeni aikaa.
(Kiyosuke/Kuuntelen vieras)

Murheen aikaa? Olen toisaalta tyytyväisempi kuin pitkään aikaan. Minua vain vaivaa se surumielisyys, joka on pohjalla.
Suhtaudun eläkeläisyyteen neuroottisen kaksijakoisesti: odotan ja samalla pelkään. Olen miettinyt yhä ammatinvalintaani, oliko se oikea ja toisaalta: mikä muu se olisi voinut olla? Muistan, kun olin lähdössä Kokkkolaan töihin ja Poikanen oli noin kolmevuotias. Hän sanoi: "minä se menen pellekouluun  ja minusta tulee taikuri ja äidistä tulee pupujussi". Mistäköhän se nyt tuli minun mieleeni? Ehkä olen tehnyt ammatinvalinnassani töllöntyön. Nyt olen kuitenkin tässä.

Mä ajoin takaa kunniaa.
Sain hattuhuni tupsun.
Nyt tupsu mua huvittaa,
se huiskuu päässä hupsun.

Mä kerran kuoren alle näin:
söi olevaista mato.
Se mikä kiiltää päällä päin
vie hengen niin kuin mato.
(Einari Vuorela)


On helppo olla sankari, ellei ota samalla vastaan riskejä. En ole mielelläni siellä, mistä tulen mutta en välltämättä liion siellä, minne menen. Missä minä olen?

Kun suhteeni A:han oli vielä oraalla, kirjoitin hänelle: "Nukun, kunnes tulet. Valitse sitten, suuteletko hereille vai suutelenko minä sammakkoa (sehän voi muuttua vaikkapa sisiliskoksi)"

Epätietoisuutta, horjumista vähintään kahden maailman rajalla. Silloin jo, ja paljon aiemmin. Löysin vanhasta päiväkirjastani erään Matti Makkosen sinne kirjoittaman runon (18.3.1978):

Palaa!Palaa!
kuinka toivoton se sana onkaan
kuulla sen - ken yksinänsä salaa
katsoo miten valju iltarusko valaa
silmänlumettansa pilvenlonkaan
lännen puolla - kun on aika
ajatuksen kuolla.

-Oikukasta! kietoo pakon
kapaloihin järki
levottoman kaipauksen lasta
kapinoiden vaistoaa se vasta:
jotain aika ainiaaksi särki
jotain, joll' ei oikeutta
eheänä olla

-tuutii tuuli menneen kesän morsiantaan.

Kuin en olisi edennyt mihinkään kolmessakymmenessä vuodessa!  Makkonen oli silloin jo neljänkymmenen; nyt jo vainaanakin ollut kauan, Fredmanin epistoloiden kaltainen mies. Minä rakastuin A:han enne kaikkea siksi, että hän on sydämellinen ihminen; ei halveksu vähempäänsä. Päivästä toiseen  jokin hämärtää minun ajatuksiani, vaikka tiedän, mitä haluan. Sumeus on kuitenkin lähinnä todellisuutta, ajatusteni sumeus. MIksi minä en usko mihinkään, miksi minä uskon enemmän muihin kuin itseeni (vai luulenko vain)? Yhtä hataraa ja hapuilevaa kuin minä itse, ajassa, ajasta toiseen, edestakaisin.

Epäilen tämän suhteen ja koko elämän jatkumista usein. Ei toisen heikkoudesta voi lopulta toinen ammentaa. Kai tämä kaikki kirjoittaminenkin on ollut kiireistä, sysäyksellistä, satunnaista, mutta minä en osaa muuta kuin kirjoittaa; nytkin on enemmän kysymys siitä, että sormeni hyppelevät tässä näppäimistöllä.

En ole koteloitunut, tai jos olenkin se on vain jonkunlainen suoja. Tämä ihminen näytti elämisen minulle toisin. Kaikki, mitä minulle tapahtuu, porautuu tiensä niin syvälle sisälleni kuin pääsee. Olen kuitenkin rauhallinen ja tyyni, joskus jopa hymyilen, joskus jopa hammasta purren.