Viimeviikkoinen ankeuttaja lymyää edelleen nurkissa. Sen kaverina on aikavaras. On päiviä, että sovittuun tapaamiseen jonkun viranomaisen tai harrastusryhmän tai muun sellaisen kanssa tärvääntyy koko päivä. Kirjoituskurssilla on ajallisesti pisin rupeama, mutta yhtä kauan menee hammaslääkäri-kuntosalireissulla – ellei kauemminkin. Eikä mistään muusta meinaa tulla valmiimpaa.

Tiistaina käytiin Tampereella muistelemassa isän ja hänen sisaruksiensa lapsuutta. Minä olin häjylikkana mukana, vaikka olen eri sukupolvea, ei ikäeroa ole kovin paljon nuorimman setäni kanssa. Sillä matkalla ein Woolista mustat valepalmikkaat, jotka annoin tädilleni. Niitä ei tullut kuvattua, ja yksi kerä riitti kovasti. Toukokuisiksi merkkipäivikseni sain etuajassa mm. kasvin:

Se on äärettömän kaunis, joten toivokaamme, ettei ankeuttaja syö sitä. Lisäksi olen nyt viikon aikana näpertänyt vauvaneuleita. Näpertäminen on varsin oikea sana, ja muistan taas, että ohuet langat ja puikot eivät ole minua varten. Nallesta tein punaiset tossut ja tumput

Ja muinaisesta alpakasta kypäräpipon sekä valkoisesta Bambinosta toiset tossut. Nyt saa luvan riittää sitä lajia. Arvon vauva ei ole vieläkään maailmassa, ja toivoa sopii, että sille kelpaa punainen, niin kuin on ollut puhe. Muutama muukin lahja on puikoilla, saa nähdä, mihin merkkipäivään mennessä ovat valmiit. Ilmoittauduin hamstereiden pudotuspeliin mukaan. Kulutus ei vielä ole kuin 100 g.

Työkyvyttömyyttä mutustellessa on vierähtänyt toinenkin tovi, ja koville se ottaa, että sen kanssa oppii elämään. Vaikka vastahan se on paperilla lääkärin lausunnossa, eläkelaitos sanoo siihen touko-kesäkuulla oman kantansa. Mutta niin kauan kuin uuvun pelkästä aikataulutuksesta, en osaa kuvitella olevani vastuussa elollisista. Ei sen kummempaa.