Kuolemanajatuksista puhuminen on eri asia kuin kuoleman odottaminen tai siihen pyrkiminen johdonmukaisesti. Kirjoitan mutkallisin sanakääntein, sillä suoraanpuhuminen – vaikka se onkin minulle yhdenlainen missio – on mahdotonta. Siitä huolimatta huudan, vaikka olen hiljaa. Olen enemmän kuin kauhuissani kaikesta sitä, mikä minussa myllertää ja mitä tulee pintaan. On helppo olla sanattomana samalla kun pelkää, että ei tule kuulluksi. Siis olen vaiti ja huudan. Näennäisesti olen ulkoisen tyyni, mutta kun avaan suuni ja puhun jollekulle, ei itkusta tule  loppua. Kysymys ei ole puhumisesta vaan osallisuudesta.

Olen pohtinut kuolemaa aina. Itsemurhan kanssa jouduin viimeksi kasvotusten voin vuosi sitten, kahdesti. Ensimmäisellä kerralla oma poikaseni säikytteli, ja toisella kerralla tuttavaperheen isä lähti mitään sanomatta, mitään selittämättä mökille ja päätti päivänsä. Kyllä, jälkeenjäävien syyllisyys on valtaisa. Ja suru, ikävä. Tiedän sen. Olen nähnyt, kokenut, tuntenut sen tuskan. Mutta kerta toisensa jälkeen se näyttäytyy samalta, aikojen päästä: ihminen suree omaa itseään, omaa itsekkyyttään, omaa osaamattomuuttaan ja avuttomuuttaan. Se on myös itsekästä, eikö totta? Enkä minä voi halveksia heitä, menneitä, enkä itseäni.

Terapeutti heitti tänään itkuni lomaan, että kenties kysymys onkin (vain) surusta, joka nousee pintaan. Kun jatkuvasti prosessoi moniajolla, työskentelee yksin oman mielensä kanssa, se raivoaa ja roihuaa minkä ehtii. se ottaa juuri sen tilan, minkä sille annan. Olen paljaampi ja avoimempi kaikelle kivulle. Minulla ei ole vastustuskykyä. On vain tuskallista, kun mieliala velloo jatkuvasti ja muu hormonitoiminta lakkaa sen siivittämänä. Niin, minulla on rakkaus. Mutta vain oma rakkauteni. Vain itsensä ihmisellä voi olla, ei toista. Minua särkee rakkaus, tekee kipeää. Epäoikeudenmukaisuuskin on harhaa, mutta kipu on totta.

En tiedä, mikä panee tämän tehosekoittimen käyntiin. Olen herätellyt muistoja, mutta en ole kirjoittanut niitä auki, purkanut sanoiksi, vielä. Kirjoittaminen on kuitenkin julkipanemista, ulostuloa, itsensä paljastamista. Turvaverkko on pahasti repeytynyt, vaikka koetan kutoa kaiken aikaa uutta. Villa juoksee käsieni läpi. Sen sisar olen.