Pimeänä päivänä pimeä ihminen voi saada vain pimeitä kuvia, eikö niin? Aluksi esittelen Clapotis-vainaani:

Se lojui kahden muun mustan talvihuivin kanssa toimettomana hattuhyllyssä. Sille piti tehdä jotakin. Tehtiinkin. Ja sitten se olisi toki pitänyt ikuistaa uudessa roolissaan itse teossa. Mutta ei. Se roikkuu eteisen kaapin yläreunassa henkarissa. Eräänä pimeänä päivänä otin virkkuukoukun ja lankaa, ja virkkasin kummastakin pitkästä sivusta vastakkaisen reunan kanssa yhteen kolmasosan kummastakin päästä. Sillä tavoin muodostuivat hihat. Hihojen reunoihin virkkasin vielä simpukkareunuksen. Nyt clapotis-hihatin toimii erinomaisena lämmittimenä sisätiloissa.

Pikkulikan turkille kudoin kaveriksi korvahatun. En ole vielä lähettänyt vaatteita, ja jännittää tietenkin, kuinka sopimattomia ne tällä kertaa ovat. Kauniita ne ovat joka tapauksessa.  

Toivomuksen perusteella kudoin reilun kaksi metriä pitkän kaulahuivin mustan takin kanssa pidettäväksi. Kun lankaa  oli jo pari kerää kulunut, aloin puntaroida, mahtaako tämä luononvalkoinen olla oikea valinta. Vai olisiko pitänyt olla kirkkaan valkoista? Siksi tein mukaan myös pipon, Jatan mallilla.

Aikaisemmin tehdyt kämmekkäät sopivat asuun mainiosti.

Kaikissa on hieman erilainen pamikkomalli, mutta onpahan originellia! Oikeanvärisistä kämmekkäistä ei olekaan kuvaa, tässä on beiget samanlaiset. Olen taas lähtöruudussa: en tiedä mitä tekisin. Onko toivomuksia?

***

Kirjoittamiskurssilla oli mielenkiintoista. Osallistuin aktiivisesti kuunteluun (hullu kun en ma ottanu kurinta, sano entinen likka). Toisella puoliajalla päästiin kirjoittamaan. Kirjoitin aiheesta Mitä kannan mukanani seitsemän A5-ruutuvihon sivua kymmenessä minuutissa. Suostuin myös vapaaehtoisena lukemaan sen, koska se oli toisenlainen kuin muut luetut. Arvasitte! Siinä ei ollut konkretiaa. Mitä voi kirjoittaa, kun kantaa mukanaan syyllisyyttä ja häpeää, häpeää syyllisyyttään ja syyllistyy häpeään? Kysyttäessä tavoitteita ilmoitin, että haluan tietää, onko kieleni tallella ja tavoittaako se muita, ja että toivon että minulle tarjotaan raameja (ja suitsitaan sopivasti). Lyijykynän rahina paperia vasten oli yllättävän rauhoittavaa. Luulen, että ryhdyn kirjoittamaan käsin taas enemmän.

***

Poikasen kanssa olen voimaton. Toisaalta tunnen itseni jopa naurettavaksi siitä, miten hätäännyn kun hän ei suoriudu sitoumuksistaan. Hän ei ole holhouksen alla, käy kolmattakymmentä ja hänellä on erinomaiset perintötekijät – niin hyvässä kuin pahassa.