Olen virkannut jonkin verran hattuja. Sillä yksinkertaisella mallilla, jossa tehdään kiinteitä silmukoita päälaeksi, sitten suoraa ja lopuksi lisätään kolmannes silmukoita ja virkataan lieri. Jämäkeristä olen kutonut pikkulikkojen päähuiveja. Puuvillasta tein viimeksi neiti Siniselle topin ja lierihatun. Sormenpäät ovat edelleen arat ja ohuet, ja vaikka olen rasvannut niitä kehäkukkasalvalla, on kivuliasta käsitellä puuvillaa. No, sitäkin on enää jäljellä vain jokusia jämäkeriä. Apukasseja värjäsin jo keväällä, kun olin kuntoutuskurssilla. Kivaa ja vaivatonta. Mutta langanvärjäykseen en rupea. Minulla on ihan liikaa lankaa: myös aikanaan itsevärjättyä lampaanvillaa.

Teemme muuttoa. Paperit on allekirjoitettu. Huomisin käyn vielä pankissa. Elokuun loppuun mennessä tämän nykyisen asunnon pitäisi olla tyhjä. Kävin sopimassa JP:n kanssa kuljetus- ja kantoavusta, ja nuorukaisia aion värvätä myös tarvittaessa. Elämme siinä hurskaassa kuvitelmassa, että kaikki tarpeeton pannaan kierrätykseen tai kaatopaikalle. Asumme kolme viikkoa kahdessa paikassa, joten voi aina myös toivoa, että uuteen kotiin saamme tavarat sitä mukaa paikoilleen, kun niitä siirretään. Laitan jonkin verran kirjoja ja poikasen tavaroita Huuto.netiin. Vaan siinäkin on melkoinen homma.

Neljässä päivässä 250 lukijaa ja kuusi kommenttia. Kiitos niistä! Jälleen kerran palaan sen kysymysken äärelle, jatkanko julkista kirjoittamista. Asia on varsin monimutkainen.

Kirjoitan ennen kaikkea siksi, että kaipaan dialogia. Se jää kuitenkin vähäiseksi. Tiedän kirjoittavani paikoin sellaista tekstiä, että sitä ei ole helppo lukea. Sen kirjoittaminenkaan ei ole helppoa, saati sitten kommentointi. Juuri siitä kirjoittaminen on välttämätöntä.

Olen onnistunut säilyttämään lähes kokonaan anonymiteetin. Se on suoja. Mutta se myös rajoittaa asioista puhumista. Myös määrittäytyminen neuleblogiksi on verho. Kuitenkin juuri kutominen on ollut yksi isoja asioita, jotka ovat auttaneet pysyttäytymään jokseenkin järjissään. Olen saanut sitä kautta myös onnistumisen kokemuksia ja ihailua (kukapa niitä ei kaipaisi), mutta myös havaita kauneutta ja tuntea hyvää oloa.

Aiemmin päätin, että kirjoitan niin kauan kuin kirjoittaminen on luontevaa. Kenties sitten yhtäkkiä vain lopetan. Mutta aina toisinaan tulen pysähtyneeksi tämän pohtimiseen. Toistaiseksi en ole keksinyt muutakaan väylää keskusteluun.

Tegelen praegu suurte asjadega. Tasapisi elu hakkab selgima. Elan augusti alust pensiooniabirahal kuni järgmise juuni lõpuni. Olen küll sellega rahul sest tööle ma veel ei suudagi mõtelda. Aga see, et oled psüühiliste põhjuste tõttu sinisel lehel on muidugi keeruline. Et vähimalt paar aastat oled töölt ära ja siiski on sul soove tagasiminekuks, ei ole eriti lihtne. Sest töökaaslaste hulgas elad sina ja su haigused hoopis oma elu. Loomulikult ei mõtle keegi sellele, et võib-olla oleks töötingimustes miski viga. Aga minu soov on elada võimalikult rahul ja õnnelikult. Õnnelikult ongi suhtumisviis, mitte mingi olukord.

Vahetuvalt kavatsen seda kirjutamist vähemale jäta, või lausa lõpetada. Sooviksin rohkem vestlemist, dialoogi, aga oma jaoks ei saa seda piisavalt toimuma. Tegelikult on see kudumine vaid üks suur valeriide, et üldse natuke oma mõted välja tuua. Anonüümiselt olen õnnestunut enam vähem püsida, aga see ka piirab teemade valimist.

Selle tõhutu palaviku tõttu olen momentil väljaspool kudumisest. Lisaks ka osutus et puuvillast kudumine on ohtlik: sõrmeotsast kõik lahti. Aga mis siis, sügisel hakkan jälle viltima, eks siis lähebki paremaks.

Augusti lõpuni elame veel praeguses korteris. Siis kolime ära, naabrilinna. Linnaelanik olen olnud viimaks 14 aastad tagasi, abikaasa veelgi varem. Aga sellega harjub, loodetavalt. Loodan, et linnas on lihtsam rahva hulga peiduda, isegi mina kolmenumbrise kehakaaluga.