Meitä luokitellaan. Lajitellaan. Pannaan järjestykseen, ruotuun, yhdenmukaistetaan, tasapäistetään. Ihmisiä, toiset ihmiset. Ihan niin kuin ruuveja tai saranoita standardien mukaan, tai lankoja värin ja materiaalin mukaan. Olen saanut uuden statuksen viime perjantaina: minulle on myönnetty "määraikainen työkyvyttömyyseläke, joka maksetaan kuntoutustukena" tiettyyn päivämäärään asti tietyn suuruisena.

Vajaakuntoisuus ja työkyky määritellään säädöksissä usealla tavalla. Määrittely riippuu määrittelijästä ja määriteltävästä sekä kontekstista, jota varten luokittelu tehdään. Yhdessä yhden tai useamman erikoislääkärin kanssa lainsäädäntö määrittelee, miten minuun tulee suhtautua suhteessa eläkkeeseen, Kelan tai sosiaalitoimen etuuksiin ja palveluihin, terveyskeskusten lääkinnälliseen kuntoutukseen, verotukseen ja moneen muuhun. Vammaispalvelulaki tuntee vammaiset, jotka voivat olla työkykyisiä, kunhan työ suhteutetaan ihmisen toimintarajoitteisiin. Työvoimahallinto taas tuntee vajaakuntoiset.

Virallisesti olen myös mielenterveyskuntoutuja. Jotta voisin saada oikeuden tiettyihin julkisen terveydenhoidon palveluihin, on minut määriteltävä vammaiseksi, joka on oikeutettu korotettuun eläkkeensaajan hoitotukeen. Kela siis määrittelee oikeuteni palveluihin, joiden saatavuudesta ja vaikuttavuudesta Kelan määrittelemät oikeuteni riippuvat. Omaiseni hoitaa minua (ja ennen kaikkea niitä asioita, joita minun tulisi itse hoitaa, kun en ole holhouksen alla), mutta hän ei ole omaishoitaja, koska minulle ei ole määritelty oikeutta korotettuun vammaistukeen tai eläkkeensaajan hoitotukeen.

Eläkeläisyyden määräaikaisuus ja kuntoutujuus sijoittavat minut ulos sairaudesta. Ne sisältävat oletusarvona sen, että olen menossa kohti parempaa. Jos asiaa tarkastellaan suhteessa toimintakykyyn, niin on varmasti jo tapahtunut. Voin paremmin, mieli on valoisampi, joskaan ei missään tapauksessa kirkas, ja kuntokin on kelvollinen, vaikka huono.  Sen sijaan työkykyarvioissa toistuvat sanat "työkyvyn riittävä paraneminen on edelleenkin epävarmaa". Toisaalta todetaan, että potilas (se olen minä) "omaa pääosin hyvät peruskognitiovalmiudet". Se tarkoittaa, että käsityskyvyssäni ei liene juurikaan vikaa.   Mutta mitä tapahtuu, ellen pysty täyttämään kaikkien määritelmien kautta minuun kohdistuvia odotuksia?

En tiedä, mistä otan taidot, voimat ja kärsivällisyyden kaikkiin niihin paperi- ja puhelinhommiin, joita kaikkien mahdollisten tahojen lähestyminen eri kannoilta edellyttää. En tiedä, mikä tai kuka on se, joka huolehtii niiden ihmisten (ihmis)oikeuksista, joilla ei ole voimia tai taitoa kirjoittamiseen. Olen toinen itsessäni. Toiseuden määrittely on moninkertainen sen mukaan kuka ja kenelle ja miksi määrittelyä käytetään. Miten toipua sellaiseen, johon ei sopeudu? Mikä on toipumista? Riittääkö siihen osa?

Nykyisen vuokra-asumiseni historia palautuu avioeron jälkeisiin aikoihin: tuolloin sain asunnon lastensuojelulain hengen mukaisin perustein. Se irtisanottiin, jotta kunta voi sijoittaa siihen yksityistä päivähoitoa tarjoavan yrityksen. Nykyinen asunto irtisanottiin, koska se pannaan myyntiin perusturvalautakunnan alijäämäisen budjetin kattamiseksi. Julkinen sosiaaliturva tai lakien henki eivät koske mielenterveyssyistä eläkkeellä olevaa kunnan korkeakoulutettua työntekijää, hänen velkaantunutta ja ikääntynyttä free lance -työtä tekevää puolisoaan tai tänään syntymänsä kaksikymmenvuotispäivää elävää poikasta, joka on koulutusta vailla oleva työtön mielenterveysongelmista kärsivä ja suisidaalinen nuorukainen. Teoreettisesti siis asunnon myynnistä koituva tuotto näkyy budjetissa positiivisena, vaikka sen seurauksena kunnan erikoissairaanhoidon ja sosiaalitoimen kulut nyt irtisanottujen asukkaisen osalta potentiaalisesti kolminkertaistuvat.

Mutta meistä tuleekin pika puoliin pikkukaupunkilaisia.