Unessa tartun häntä kädestä, sillä hänen rakkautensa opetti minua näkemään mustaan kuiluun, sisälleni, itkeä itkemättä jääneet itkuni, särkyä sirpaleiksi, rakentua uudeksi.

--

Kirjoitan lisää varjopuolia.
30 000:n kävijän ympärillä saatetaan täältä taas matkaan ylimääräisiä lankoja.

--

Olen päivän Helsingissä pitämässä vuosikokousta, ja jo valmiiksi väsyksissä.

--

19.3.

Me olemme ahneita, otamme kaiken toisiltamme, emmekä jätä minkäänlaista mahdollisuutta rakkauteen. Olemme erilaisia, nukumme eri öissä, kulutamme toistemme aikaa, toisten aikaa. Ensin pelkäsin, katsoin pois itsestäni, katkoin kaiken mikä kasvoi. Tukehdutin äänet, kielsin totuutta. Teen yhä niin, vaikka luulin olevani vanha ja viisas. Levoton värinä on alku, joka etenee, toistuu ja voimistuu, kunnes ei voi välttää liikettä kohti kuilun reunaa. Olen oraalla, arka valolle. Kasvatan siivet ja sitten nypin ne pois, ellei niin tee joku muu. Voin vaivoin hymyillä ja sanoa "ei mikään", vaikka tämä on kaikki. Hiukset kohoavat juuriltaan (kirottu permanentti), on oltava paikoillaan, sanottava ei mikään ja pidätettävä sitä naurua, joka on pitkää kipuitkua ja ikävää menetetystä. Joskus pyytää armonaikaa. Ja vaikka aikaa on, sitä ei ole. En nuku, katson ulos, ja lasi erottaa minut valosta. Musta kutsuu  nimeltä minua öin päivin, ja suren toteutumatonta, lähellä ollutta.

Valhe loppuu kun kipu on pahin. Siipirikkokin voi rakastaa. Unessa hän silittää hiuksiani, vaikka näen toisia unia, silittää ja seuraa ajatuksiani. Hän tuli kerran takaisin, jäädäkseen, hän sanoi. Me näimme yhdessä yön, mustan metsän . Vain kipu on totta.  Se sytytti liekin, joka on minussa ja on valoa, jota en voi väistää.  Siivetön voi ymmärtää, ehkei sitäkään. Mutta rakastaa hän voi.  Siihen on vain yksi tilaisuus. Vain yksi, eikä se odota. Kun se menee ohi, se on iäksi poissa. Ehkä sen voi antaa mennä, unohtaa. Mutta joskus herään kesken unen, haparoin hänen kurttuista nahkaansa. Huudan vielä monena yönä. Ja aina on liian myöhäistä herätä.

Joka ilta näen kuvia, toisiaan seuraavia, toisiinsa sekoittuvia, yhdistyviä ja erkanevia.

Meitä kumpaakin on lyöty. Menneisyys on sarja ottamista, luopumista, unien unohtamista, irtipäästämistä. Väkisin tahtoo hymyillä ivallisesti sille, mikä on elämässä kauneinta mihin ei enää tahdo jaksaa uskoa koska ei ole sitä nähnyt. Jos näkisi, uskaltaisiko enää?

Uskoin pystyväni mihin vain, koska on ollut pakko. Nyt pelkään, koska se on minun valintani, koska asettuisin alttiiksi kaikelle sille, mikä on saanut minut hellimään kuvia todellisuuden sijaan.  Olen väsynyt, minä haluan jäädä. Juurtua ja kasvattaa paikallani itselleni varren, lehdet ja jonain päivänä kukkia kuin omenapuu.  Minua pelottaa. Minä en ole olemassa, vaikka haluaisin. Minä rakastan, kunhan tietäisin mitä se on. Olen vaihdokas. Tässä maailmassa vaihdokkaat kulkevat, uneksivat ja taistelevat. He ovat unta, ja epäusko tuhoaa heidät.

Missä me olemme nyt? Mitä meille tapahtuu? Joku sanoo, ettei se ole rakkautta, se on  riippuvuutta, tottumusta, itsepetosta. Ja mikä ero on omistushalulla, mustasukkaisuudella, ikävällä ja rakkaudella? Eivätkö ne kaikki kietoudu yhteen? Vai onko olemassa jokin ylin rakkaus, jonka saavuttaa vain kerran elämässä ? Onko mustasukkaisuus ja omistushalu jotain muuta kuin ikävä ja rakkaus? On. Kyllä ne ovat. Mustasukkaisuus ja omistushalu ovat itse asiassa sama asia, samoin kaipuu ja rakkaus.  Onko minun rakkauteni vain pientä, normaalia rakkautta? Vai onko ehkä olemassa vielä jotain tästäkin suurempaa?  

Unessa tartun häntä kädestä, sillä hänen rakkautensa opetti minua näkemään mustaan kuiluun, sisälleni, itkeä itkemättä jääneet itkuni, särkyä sirpaleiksi, rakentua uudeksi.