Katsoin kahtena sunnuntai-iltana televisiosta Agatha Christien Miss Marple -elokuvan. Tänään tulee taas yksi klo 18.55. Kiinnitin huomiota siihen, että murhaneiti itse neuloo aika usein, mutta mielestäni jotenkin merkillisellä tavalla. Oikea puikko näyttäisi pysyvän koko ajan paikallaan. Onkohan kysymyksessä jokin brittien oma tapa vai onko neiti Marple vasenkätinen? Muutoinkin noissa elokuvissa on ollut tyylikkäitä neuleasusteita, esimerkiksi Jane Marplen jakku, joka hän kiinnittää somasti ristiin leuan alta kahdella tampilla. Katsokaa itse, olen huono tässä terminologiassa.

Vuodenvaihteessa monia blogeja on uudistettu. Ajattelin pärjätä tällä vanhalla, vaikka se onkin lainatavaraa eli vuodatus.netin valmiille sivupohjalle tehty. Punainen, niin hyvin kuin se värini onkin, on aika hallitseva. Kokeilin myös muita pohjia, mutta vaikka valkoinen tausta onkin selkeä, siinä korostuvat huonolaatuiset kuvani  vielä epäedullisemmin. Niin että olkoon. Onpahan tällaisena enemmän näköiseni: keskeneräinen ja samea. Sitä paitsi: vain sydämellään näkee parhaiten.

Alkuvuoden töitä on kaksi valmiina, kolmas odottaa kasaamista ja neljännestä (Lapasvaihdon tumput) on toinen valmis, toinen puikoilla. Vaihtotumpuista onkin tullut jonkinmoinen stressi: nyt tulossa olevat ovat jo kolmannet versiot. Panen tarpeeksi parsinlankaa mukan, jotta vastaanottaja saa muokata mieleisekseen. Kuvaan sitten kaikki kerralla.

Hesarin blogijutun analysoinnista olen enimmäkseen tyytyväinen. Olin epäuskoinen siitä, että saisin sanottavani paperille. Kuitenkin saamani palaute osoitti, että jotakin työkunnostani on vielä tallella. Mutta voimat se vei - vaikka tuollaista tekstiä pitäisi pystyä kirjoittamaan ja siitä keskustelemaan joka päivä ja kaiken aikaa. Huomasin myös, että edelleenkin kärjistän ja näen asioita sellaisissa yhteyksissä, joissa kukaan muu niitä ei huomaa. Kenties minun ei pitäisikään surra kieleni katoamista vaan oman ymmärrykseni kapea-alaisuutta. Tästä juuri on niin helppo luisua itsesääliin ja tilaan, josta selviäminen edellyttääkin taas hyväksynnän hakemista...

Sellel aastal olen ikka kudunud, aga asjad on pooleli jäinud. Praegu on varrastel kindad, sest osalen Kinnastevahetusesse. Keeruline on kududa teisele kudujale. Aga huvitav ja tore teise koodud asja omale kätte saada. Must boleero Aino-lõngast peaks kokku panema, ja paar väikest pontsot on ka valminud. Muidu olen rahul sellega, et iga päev kõnnin kepidega poodi ja tagasi. See on rohkem liigumist kui vaerem üldse. Ainult et soojast majast ei tahaks külma kätte minna.

Aastavahetusel lugesin ka ühe eestikeelse raamatu, Marje Ernitsa Punane polügoon. Mulle meeldis väga palju. Paar aastat tagasi ostsin juhuslikult sama autori raamatu "Õpetaja, õpetaja". Elust Eestis olen väga lugenud, ja õpetaja elust mitte midagi. Leidsin oma tööümbruskonna sellest raamatust, samuti omad keskeas naisterahva mõtte elust-olust ja elu tähendusest. Siis võtsin ka ühendut autoriga (kes on ka kunstnik), saime kokku ja nüüd ta kinkis mulle oma uue raamatu jõuludeks. Ta ise kirjutab uue raamatu eessõnas: "Mitte kõik eestlased ei pagenud välismaale, mitte kõiki ei saadetud Siberisse,kõiki ei pistetud vangi ega tapetud maha... Mõned jäid kodumaale, koju, maale metsa ning elasid seal elu, mis neile antud oli. Meie oleme need inimesed, kes jäid ja elame siin ikka edasi - aegade lõpuni."

Olen küll hulga Siberimälestusi lugenud (ja seda kaudu ka kirjavahetuses ühe vanaõnuga), aga Polügoon oli mulle meeldiv lugemisekogemus. Kaasaegast Eesti kirjandust ei saa lugeda, sest neid kivisildnike, mutte, parke ja kendurid on igal pool. Kahjuks küll, eesti keelest tõlkidakse väga vähe soome keelde. Minu arvates lugejaid ikka oleks.