Muutamilla bloggareilla on ollut vaikeuksia otsikoida kirjoitelmiaan. Oikeastaan ilman otsikkoa moni lyhyt kirjoitus olisi parempi kuin otsikon kanssa. Kirjoittamisen opettajana voin sanoa, että otsikko usein suotta rajaa kirjoituksen sisältöä – myös silloin kun se on osuva. Sanathan kaikkiaan ovat melko vaarallisia ja rajallisia, sillä useimmilla niistä on tunnepitoinen ja tunnevaltainen merkityssisältö.

Siksi valitsin otsikoksi kysymyksen, johon on mahdoton vastata. Elämän tarkoitushan on jokaisen itsensä määriteltävä, ja olosuhteet ja elämänvaiheet muuttavat sitä aika ajoin, oikeastaan aika usein. Joskus tuntuu, että olen ollut niin työsidonnainen, että olen määritellyt omia tarpeitani ja tavoitteitani työn kautta. Luultavasti siinä voi olla avain siihen, mitä juuri nyt pitäisi tehdä.

Peilistä en vielä näe kovin paljon. Silti Arja Tiaisen vanha runo on päällimmäisenä:

"Että minä menisin ja eläisin täysin./Etten ketään enkä mitään pelkäisi,/paitsi omaa jäätymistäni."

****

24.9.

Minulle ihminen on tärkeä; ei rotu, vakaumus, ulkonäkö, varallisuus. Ei edes rooli. Opettajan työssä olen ajatellut, että minun missioni on auttaa opiskelijaa näkemään omat vahvuutensa, tulemaan heikkouksiensa kanssa toimeen. Koulun kasvatustehtävässä olennaisinta olisikin olla läsnä nuorille: auttaa heitä uskomaan itseensä, vahvistaa heidän itsetuntoaan, jotta he selviäisivät lukuisissa elämän valintatilanteissa (myös vääristä valinnoista) olosuhteisiin nähden parhaalla tavalla. Mutta kaikki tämä edellyttää vankkumatonta uskoa omaan itseen myös ohjaajalta, ja sen olen onnistunut nakertamaan melko vähiin. Siksi en enää jaksa entiseen tapaan arkipäivää.

Persoonallisia vahvuuksiani ovat olleet usko ihmiseen ja oikeudenmukaisuus. Erityisesti oikeudenmukaisuus on moniselitteinen käsite. Kenen kannalta oikeutta tarkastellaan? Yksilön subjektiivinen oikeus (jota kaikkialla korostetaan) onkin ristiriidassa yhteisön oikeuksien kanssa. Perusarvot ja moraali ohjaavat oikeudenmukaisuutta. Ne ovat vain kovin häilyviä nykymaailmassa. Olen aina kyseenalaistanut tavanomaisimpiakin asioita, jos ne ovat olleet oikeudentuntoani vastaan. Itse olen pitänyt sitä vahvana ominaisuutena, mutta sen takia kuitenkin useimmin joudun ristiriitoihin. Ihmiset eivät yleensä pidä siitä, että joutuvat perustelemaan, ajattelemaan. Tosiasiat tekevät kipeää.

Juuri nyt tuntuu fraasilta snaoa, että aina voi kasvaa ihmisenä. Kasvaminen vaatii itsetuntemusta ja omien periaatteitensa kyseenalaistamista ja tarkistamista: usein jostakin luopumista. Onko tämä vaikeaa minulle siksi, että koskaan ei voi tulla liian valmiiksi?