Tällä sivulla julkaisen varjopuoleni ajatelmia, kunnes olen valmis lisäämään ne lokikirjamerkintöjeni joukkoon. Viimeisin teksti on aina alimmaisena.

25.7.

Varjon vastakohta on valo. Mustan vastakohta on valkoinen. Elämän vastakohta on kuolema. Onneksi eläminen ei ole vastakohtaisuuksia, vaan enemmän tai vähemmän synkronisten kiertojen jatkumo.

Oikean vastakohta on nurja. Onhan? Oikean vastakohta on myös vasen. Oikean vastakohta on myös väärä. Eläminen ei ole helppoa. Varjopuolia kertoo nurjasta.

Minun päiväni ovat silmukoita edestakaisin. En tahdo jaksaa, olisi paljon helpompi katkaista lanka.

27.7.

Minulla ei juuri nautintoja ole enää. Paheellisimmatkin nautinnot muuttuvat aikaa myöten kärsimyksiksi. Enkä usko siihen, että kärsimys jalostaisi ihmistä. ihmistä ei jalosta mikään. Ihminen on pahin peto. Ja itselleen varsinkin. Ja sitä kautta toiselle.

Minun pitäisi saada pääni kuntoon. Ja kroppani, jos siinä on enää mitään pelastamista. en ole varma, kummasta aloittaa ja kumpi enemmän helpottaisi toista. Tuntuu oudolta suunnitella jäävänsä sairaslomalle, mutta niin se vaan on. Se ei ole helppoa, mutta ennen pitkää joka tapauksessa kaadun saappaat jalassa, ja jos lomalla voin myöhentää sitä vähän, luulen että loman aika  olisi nyt. Ne jotka näkevät minut, näkevät myös, että olen rikki.

30.7.

Olen lähdössä matkalle. Matka on aina sellainen, että sitä matkustaa itsensä kanssa yhtä paljon kuin tekee fyysistä matkaa. En ole kovin hermostunut. Mutta vielä ehdin ennen aamua miettiä mahdolliset ja mahdottomat. kuten mieheni sanoo: optimistin ja pessmistin ero on vain siinä, että pessimisti kärsii asiat kolmesti: ennen, nyt ja jälkeen.


 9.8.

Paniikki, kauhu, pelko, jännitys, epäluulo, ahdistus, tuska, avuttomuus, tyytymättömyys, kyvyttömyys...

Pitäisi mennä töihin. Pitäisi mennä töihin. Pitäisi mennä töihin.

Ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä. Varmaankin sopivaa minulle, sillä syödäkään ei pitäisi, jos meinaa vielä jonkun vuoden päästä liikkumaan. Ellen päätä itse perääntyä, fysiikka ja psyyke päättävät puolestani. Mistä kummasta on peräisin "jos se vaikka kuitenkin menis, koitetaan nyt vielä" -asenne? En tunnusta. Koko ajan hiottaa ja vatsa on kipeä.

15.8.

Niin, sanoi mieheni. Nimittäin, että itse halusin mennä kokeilemaan, miltä se tuntuu. Luulen, että en nuku koko yönä. Vatsa on jo kipeä.  Miksi ihmeessä kärsin tästä suomalais-ugrilais-protestanttisesta syyllistymisestä? Mikä tekeekään minusta korvaamattoman muka kaikille muille, mutta ei itselleni? Olen tyhjä. Olen kuori. Makkarankuori. Berliininmakkarankuori. Tyhjä berliininmakkarankuori.

 

16.8.

Ystäväni täyttää 28 vuotta. Se on aika optimaalinen ikä. Kaikissa asioissa on vielä tuore, ei vihreä, mutta ei kypsäkään. Kannustavia ajatuksia Sinulle, KJK.

Olen kahtena päivänä tehnyt töissä yt-ajalla 36 cm neuletta. En ymmärrä yhtään, mistä puhutaan. En saa otetta tai kontaktia aiheeseen, ihmisiin, itseeni. On tunne, että huijaan kaikkia, eniten itseäni, sillä en tiedä onko poissaolo todellisempaa kuin läsnäolo. En enää tiedä, mitä on reaalisuus, todellisuus. Onko se sitä, jossa en pärjää vai onko se sitä, että en pärjää? En osaa sanoa, minkä suhteen asiaa määrittelisin.

En osaa oikein mitään.

 

16.8. klo 23.13

En ole vielä valmis julkaisemaan varjopuolia muun lokikirjan seassa. Se oli kyllä alkuperäinen tarkoitus. Ja aloin kirjoittaa neulomisesta. Sovinnaista. Ja minulle tyypillistä. Kuitenkin haikailen kommentteja myös varjopuoliin. Mutta vielä hetki tätä sijaistoimintaa. Juuri nyt näyttää siltä, että neulon, kunnes olkapäät rusahtavat, ja sitten on kiinnitettävä huomiota myös mielen varjopuoliin.

20.8.

Kärpässienet ovat punaisia ja kauniita eikä niitä ole syönyt etanakaan. Tatit lähimetsässä olivat matoisia ja kuivia.  Joskus haikailin metsään. Edellisen masennuksen pahimmassa vaiheessa olin siellä aina. Nyt metsä oli pelottava: rauhallinen ja upottava. Koska en hahmota omia rajojani, en voi sulautua metsään, kun en tiedä, miten liikutaan tai vain ollaan. Koriin kelpuutin vain kaksi herkkutattia, onneksi A:lla oli enemmän. Tosin tänään meillä on lounaaksi eilistä nakkisoppaa ja illalla: verilättyjä! Nam. Veri on jo sulamassa.

27.8.

Olo on samanlainen kuin seitsemän vuotta sitten: kun voisi muuttaa toiselle puolelle maailmaa ja aloittaa tyhjästä, ilman nimeä, muistoja, velvoitteita, sopimuksia. Kun voisi olla rauhassa. Vaan ei, ei koskaan ole mahdollista toimia niin.  Muistot ovat ihmisessä joka tapauksessa aina, läsnä, kaikkialla. Itseään ei pääse pakoon. Elokuvassa "Mies vailla menneisyyttä"  päähenkilö on vapaa menneisyydestään, tunteistaan, tunnesitoumuksistaan, muistoistaan. Niin kuin Kaurismäen kuvissa aina, kaikki on suoraviivaista, konstailematonta, pelkistettyä. Mies vaikuttaa onnelliselta. Miksi tietoisuus muistoista luopumisen kipeydestä satuttaa minua niin, että lamaannun lähes toimettomaksi? Miksi suostun oleilemaan itseni kanssa silloinkin, kun selvästi huomaan viljeleväni sellaista kasvustoa, joka lopulta tunkee ulos kaikkialta ja hirttää itse itsensä ja kaiken muun vie mukanaan? Miksi ihmiselle on niin vaikeaa olla itse? Olla itse itse?

Jokohan alkaisin olla valmis kirjoittamaan varjoista julkisesti varsinaisille lokikirjan sivuille? Odottelen nyt kuitenkin B-todistusta, jos vaikka sitten. Miksi tässäkin asiassa perfektionisti minussa nostaa päätään?

 

29.8.

Minä taannun. Tuntuu kuin kaikki menisi paljon huonommaksi: vointi, taidot, elämä. Tänä aamuna onnellisin ajatus oli se, että ei TARVITSE mennä töihin. Jos olisi tarvinnut, olisi tarvinnut myös pelätä sortumista, sekoamista, vajoamista, romahtamista. Nyt mikä tahansa niistä onkin tullakseen, tulee ilman, että sitä tarvitsee erikseen pelätä. kun ei ole pakko mennä töihin, huomaa myös, että kaikki se, minkä kurissapitämiseen on mennyt kohtuuttomasti energiaa, ikään kuin laajenee samalla. Minä taannun. Kai silläkin on lakipisteensä? Vai pitäisikö sanoa pohjapisteensä?

17.9.

Aikainen hämärtyminen on etäännyttänyt varjoja. En ole ollenkaan varma, mikä on varjoa, mikä valoa. Toisinaan näyttää niin sumealta, että edes sumea logiikka ei auta navigoimaan. Varjoissakin voi oppia elämään. Olen selvästi muutostilassa, sillä säikyn selvärajaisia, äkillisiä varjoja, mutta suurta pimeää en noteeraa miksikään.

Olen siivonnut toissavuotisia työpapereita, enimmäkseen hävittänyt ihan kokonaan. Se on kyllä työlästä, sillä samalla on koetettava arvioida, onko sillä pysyvämpää merkitystä. Ja sitä kautta taas sitten ajatukset kiertyvät työhön, vaikka se pitäisi ensin totaalisesti unohtaa ennen kuin siitä voi toipua. Ole aina ollut huono sivuuttamaan asioita ja kärsin siitä, että niin monelle se on itsestään selvyys. Koetan kuitenkin selvitä paperikasoistani, sillä muutoin en saa tätä huushollia sellaiseksi, että voin elää ja toipua. Maanantaina esimies tehnee päätöksen nykyisen sijaisen jatkosta (alkuperäinen loma päättyy huomenna), mutta siitä, kuka jatkaa vuoden loppuun, ei ole vielä varmuutta. Varmaa on vain se, että minä en mene töihin enkä liioin konsultoi uutta sijaista.

On viisainta mennä porosopalle, ennen kuin jatkan, sillä...

3.10.

Päivän jäsentäminen on helpompaa, kun ei siihen ole pakkoa. Voi olla, että lääkärit ovat kaukaa viisaita, kun aluksi on vain lomaa...siis sellaista aikaa, jolloin voisi periaatteessa taas opetella havainnoimaan toimiaan.Tuntuu, että ei koskaan opi järjestämään itseään, kun koko ajan järjestää asioitaan. Vaikka järjestystä on myös epäjärjestys: kaaos, selittämättömyys. Sietämään oppiminen on vaikeaa. En ole kyennyt tapaamaan ihmisiä, en ainakaan nuoria. Ikäisiäni tuttuja minulla ei juuri ole. Kaikilla tuntuu olevan oma, jäsentynyt ja järjestynyt maailmansa, johon ei mahdu ulkopuolisia asioita. Olenko sen kummempi omineni? Tuskin. Kukapa tietää, ellen minä. Ei kukaan. Mitä sitten pitäisi? Löytää tie: tietää.

Niinä päivinä, kun kesäloman jälkeen olin töissä, epäsosiaaliset vatsavaivat vain lisääntyivät: kipu oli kova, ruoka ei sulanut ja suoli oli hidas. Tuntui, että en ymmärtänyt puhetta, en hahmottanut asioita tai tunnistanut kokonaisuuksia, joita käsiteltiin. Lomalla olo on helpottanut hieman. Hankin itse sijaiset, jotka ohjastin. Nyt, kun sijainen vaihtuu, annan olla. Esimies ei ymmärrä sitä. Kysymys on siitä, että kun sijainen on sellainen, jonka olen itse hankkinut ja valinnut, tiedän että hän tekee työtä minun päämäärieni mukaan. Kun ammattitaitoinen (?) sijainen tulee ulkopuolelta, hän saa rajata tiensä yksin niin kuin parhaaksi näkee. Kuinka muuten voisikaan olla?

Sain tänään myös B-lausunnon Kelaa varten. Välillä tämä ohjastamaton loma tuntuu taakalta, epämääräiseltä: kuin vastuuta olisi taas palloteltu, ja lopulta minä joudun päättämään.

19.10.

Tämä päivä oli kirkas. Kenties juuri siksi varjot näkyvät selvemmin. On vaikeaa olla nahoissaan kun kaipaa olomuotoon ja todellisuuteen, jota kenties ei ole olemassa. Kun näkee muita ihmisiä, oma tyhjyys ja kielteinen verrattomuus näkyvät selvästi. jos olisin viisas tai edes kokenut tai uskalikko, katsoisin peiliin ja ottaisin valon säteet itseeni. Mutta olen mieluummin kivi, kallio, joka vapisee ja pala palalta murtuu ja murskautuu maaksi.

Elämme yötäpäivää kahdenkesken. Olisi paljon puheltavaa, mutta en saa asiaani sanoiksi. A. tekee lähes kaiken. Minä vain olen. Tämä ei voi kovin kauan jatkua näin. kumma juttu, että asiat eivät etene niin, että rupeaisin tekemään jotakin. Aikani menee siihen, että alan pelätä, milloin seinät kaatuvat. Ja se se vasta vie energiaa. Vähän niin kuin odottaisi maailmanlopun tulevan.

Poikanen pyörittelee taas liian helposti minua. Hän on irti, puoli metriä maasta, ja elää siinä todellisuudessa, minkä itselleen luo. Mitäs minä sitten teen? Niinhän minäkin teen: luon itselleni murenevan pohjan ja huojuvat seinät ja valitan myrskyn rajuutta! Vaikeata on olla äiti, vaikeata on olla ihminen.

Kaikki paperit ja tavarat, jopa langat ovat hujan hajan, kaikkea on liikaa ja mitään ei löydy. Kaikki lojuu. Olisipa taikasauva, joka järjestäisi halutunkaltaisen todellisuuden. Voi, kun osais soittaa!

Töistä ei edelleenkään kukaan kaipaa. Olen ollut kaksi kuukautta kotona eikä puhettakaan kukista tai suklaasta! Kaksi kuukautta on jäljellä lomaa, toipumista (mistä, mihin?), ja paluu siihen arkipäivään, jossa asiat ovat samoin kun lähtiessäni, saavat kaiken mustenemaan. En haluaisi ajatella, mutta uniini ovat taas tulleet työt.  Mene ja tee tiimityötä, josta kukaan ei havaitse sinun puuttuneen mutta ei huomaa palaavankaan.

28.10.

Eristäytyminen ja eristymisen ongelma on todellinen. En tapaa ihmisiä, ja jos joudun tilanteeseen (eilen Kirjamessuilla), jossa seurustelu on välttämätöntä, sairastan pari päivää. Pelkään tunnetta, että maailma romahtaa. Kun tietoisuus siitä, ettei tule kuulluksi pääsee valtaan, tulevat myös ajatukset siitä, ettei millään ole mitään väliä. Uni auttaa, mutta herääminen on hankalaa. Heräämisen pelko on yhtä aikaa elämän pelkoa ja kuoleman pelkoa. Ruumiintoiminnot eivät nuku: sänky voi olla märkä muutoinkin kuin hiestä. Lapsellisena pysyminen auttaa pysymään hereillä, öin ja päivin.

Onnellisuus-missioni on ilon löytäminen arkipäivän pienistä asioista, rutiineihin ryhtyminen ja liikkeellelähteminen. Sana vain ei tahdo tulla lihaksi. Kun isot asiat eivät suju eikä onnistumisen kokemuksia liiemmin ole, tulee siirrettyä vähäkin energia sellaisiin asioihin, joista syntyy tulosta: uusi työ puikoille ja heti! Onhan se sijaistoimintaa, mutta myönteisen ajattelun toteuttaminen edellyttää sitä, että mieltää sen itselleen mielekkääksi tekemiseksi. Onnistumisen odotusten täyttymättömyys saa saldon nyt negatiiviseksi.

8.11. Voi olla, että muistini on lyhyt. En kuitenkaan muista, milloin olisin ostanut vaatteita, joiden kokonumero alkaa nelosella. Kaikki alkavat vähintään viitosella. Koska yleensä olen ostanut vaatteita? Alushousuja ja liivejä kyllä. Kiskurihintaan. Sekaannuin asiaan, josta olisi parempi ollut pitää suunsa kiinni. En osaa ommella. En löydä vaatteita kaupasta valmiina. Niinpä on otettava sitä, mitä saa. Ateljee-ompelija voisi osata tehdä kauniitakin vaatteita, mutta mihin hintaan? Aivan, ottaa kunnon tuntipalkan ja maksaa alv:nsä. Mutta meikäläisen sairaspäivärahalla ei käy. Vaatteita on usein ostettava siitä ilosta, että ne sopivat päälle, Useimmat näyttävät säkeiltä, loimilta, kaavuilta, kaljasaavinpeitoilta.  Siksi ihmettelen joskus, miksi ihmiset, jotka voivat ostaa millaisia vaatteita tahansa tai kenties itse jopa ommella, suostuvat kuvauttamaan itsensä mikä tahansa luomus päällään muodin nimissä. Ehkä rahasta hekin. Olisinko minä valmis tekemään mitä vain rahasta? luultavasti, vaikka sellaista ei olekaan tapana sanoa ääneen.

En taida oppia koskaan.

9.11.

Kela epäsi osan sairauslomanaikaisesta päivärahasta. Kuukauden. Siis viidennen kuukauden. toimitin sinne B-lausunnon pari viikkoa sitten, mutta se riitti kattamaan vain neljä kuukautta. Kumma juttu. Nyt pitää kesken kaiken toimittaa taas uusi. Tässä jos missä sairausloman tarve ei ainakaan vähene. Panikoin asiasta. Vaikka tämän siitä saa, kun itse aina pottuilee Kelalle. En tiedä, miten saisin yhtään aktivointia tähän päivään. Luultavasti yhteiskunnalle on helpompaa nujertaa ihmiset ja tappaa heidät omia aikojaan. Siten minäkin tulen halvemmaksi.

25.11.

Mustaa ulkona ja sisällä, myös minussa. Nautin päivistä sanatooriossa: uimisesta, vesijumpasta ja hieronnasta. Ja kun tulen kotiin, putoan monta metriä. Olotila ei viivy. En osaa varastoida energiaa. Sisälläni on musta aukko, joka syö valon. Elän tässä ja nyt, ja se on tunteja, enintään. Maanantain kuntoutussuunnitelmapalaveriin pitäisi miettiä tavoitteita ja toiveita. Olen liian väsynyt ajattelemaan. Vaikka pitäisi edetä pienin askelin, minulle ne ovat jättimäisiä. Ja niitä joutuu ottamaan perhanan monta kilometriä. Pelkään kuolemaa, elämää, tyhjän päälle putoamista, vuokrasuhteen irtisanomista nyt kun palkanmaksu loppuu. Olen tilaton, maaton, osaton. En ole kiinni missään. Vain vaaka näyttää, että olen. muuten luulisin, ettei ole mitään, vain tyhjyys. Amen.

28.11.

Nyt vaaditaan tekoja. "Tarttis tehrä jotain" -mentaliteetti ei enää riitä. Rationaalisesti niin on ollut kaiken aikaa, mutta ongelmani onkin juuri sanan tuleminen lihaksi. kenties ryhdynkin sokeasti täyttämään määräyksiä ja unohdan oman tahtoni. Tai siis sen, mitä luulen omaksi tahdokseni. Ehkä juuri omaa tahtoa minulta puuttuukin.

Paha olla.

5.12.

Niin se on. Olen loistava asioiden käsitteellistämisessä ja ilmiöiden analysoimisessa. Mutta mitä tulee minuun itseeni... tai jonkin asian reaalistaminen omaksi hyväksi. Sain polilta tehtävän, jo viime viikolla: kirjoita 20 sivua aiheesta "omasta hyvinvoinnista huolehtiminen". Olen jo mielessäni kirjoittanutkin, ja ainakin saman verran selityksiä sille, miksi se ei onnistu. Olen selektiivinen asioissa, joissa ei pitäisi, ja erittäin havaitseva ja pedantti asioissa, joissa ei pitäisi. Esimerkiksi täydentävästä B-lausunnosta jäi sanatarkasti mieleen virke: "Työkyvyn riittävä paraneminen on epävarmaa."

7.12.

Kaikki viisi kliinistä diagnoosia erikoislääkärin B-lausunnossa alkavat eri kirjaimilla. Kaikkien numerot ovat eri kymmeniltä. Vaivaa siis on. Olen yrittänyt kaksi kertaa verenpainemittaukseen tavalliseen terveyskeskukseen. Tänään oikein ajanvaraukslla. Ei löytynyt sellaista laitetta, jossa olisi ollut riittävän pitkä mansetti. Ei löytynyt ihmistä, joka olisi tiennyt oman tk:n erityisryhmien liikunnasta. Sain ajan kahden viikon päähän. Työaikana tämä oli tavallista, mutta silloin joutui omalla ajalla käymään mittauksessa. Työajalla jäi palkatta.

Kerran minua pyydettiin käyttämään laitetta, joka oli itse mittaaville tarjolla odotushuoneessa, jos kerran ajat sopivat huonosti. Kokeilin. Ei riittänyt mansetti, ja jouduin pyytämään pitempää. Sanottiin: älkää enää käyttäkö sitä laitetta, sillä joudutte kuitenkin vaivaamaan henkilökuntaa pyytämällä mansettia. Siitä ei ole hyötyä.

Kolmekymmentä vuotta veronmaksajana riittänee. Ja taas välkkyy sähköt: varmaan tarvittaisiin suurempia optioita.

5.1.2006

Kyllä, kyllä minä huomaan varjot, vaikka en saa istutuksi tähän näppäimistön taakse ja puhutuksi niistä. Täällä sisällä kaikki on hämärää, mutta olen käynyt joulun jälkeen päivittäin ulkona. Kun katuvalot palavat, varjot kulkevat edestä taakse ja takaa eteen. Asiallisesti ottaen minun pitäisi olla parempi, kun käyn ulkona ja luen, ja käsityötkin etenevät. Mutta tunnen olevani entisen välinpitämätön. Tulevaisuutta on niin vaikea nähdä. Iloisia asioita ei vain tapahdu. Ehkä odotan liikaa? Ehkä odotan muuta ihmettä kuin elämä itse. En tiedä. Valo puuttuu.

26.1.

Olen alkanut nähdä valoa. Viime viikonloppu sen sijaan oli pimeä. Olimme hautajaisissa. Kaunis tilaisuus, musiikkia, hiljaisuutta ja yhdessäoloa. Seuraavana yönä Poikanen ilmoitti, että ei enää aamulla aio herätä. Kun kaikki on niin turhaa. Elämme selvästi symbioosissa edelleen: kun valo lisääntyy, hän imee minusta sen kaiken ja päinvastoin. Erinäisten puheluiden, ensiapujen ja itkujen kautta hain Poikasen kotiin sunnuntaina. Siis hänen kotiinsa. Hän itse kieltäytyy osastohoidosta ja pakkohoidon edellytykset eivät täyty.

En tiedä, miten monta itsetuhoista yritystä tarvitaan, ennen kuin joku meistä uupuu kokonaan. Koko ajan on elettävä varpaillaan ja koetettava nähdä valo hänenkin puolestaan. Hänen isänsä  mielestä kaikkinainen jaksamattomuus on vain luonteenheikkoutta. Emme me voi elää toistemme puolesta. Emme me äiditkään. Eikä meiltä edes kysytä, ennen kuin... Syyllisyys saattaa olla jokin äitiyden myötäsyntyinen ominaisuus.

On vaikea löytää sanoja kuvaamaan omia tunteita ja ajatuksia. Menen aamusta iltaan ja illasta aamuun, usein lyhyempiä aikoja, vain hetkestä toiseen. Henkäyskin voi muuttaa kaiken muuksi. Koetan pysytellä pinnalla, sillä jos minä annan periksi, kaatuu kaikki. Koska tahansa katkean kuin pystyynlahonnut puu.

 

19.3.

 

Me olemme ahneita, otamme kaiken toisiltamme, emmekä jätä minkäänlaista mahdollisuutta rakkauteen. Olemme erilaisia, nukumme eri öissä, kulutamme toistemme aikaa, toisten aikaa. Ensin pelkäsin, katsoin pois itsestäni, katkoin kaiken mikä kasvoi. Tukehdutin äänet, kielsin totuutta. Teen yhä niin, vaikka luulin olevani vanha ja viisas. Levoton värinä on alku, joka etenee, toistuu ja voimistuu, kunnes ei voi välttää liikettä kohti kuilun reunaa. Olen oraalla, arka valolle. Kasvatan siivet ja sitten nypin ne pois, ellei niin tee joku muu. Voin vaivoin hymyillä ja sanoa "ei mikään", vaikka tämä on kaikki. Hiukset kohoavat juuriltaan (kirottu permanentti), on oltava paikoillaan, sanottava ei mikään ja pidätettävä sitä naurua, joka on pitkää kipuitkua ja ikävää menetetystä. Joskus pyytää armonaikaa. Ja vaikka aikaa on, sitä ei ole. En nuku, katson ulos, ja lasi erottaa minut valosta. Musta kutsuu  nimeltä minua öin päivin, ja suren toteutumatonta, lähellä ollutta.

Valhe loppuu kun kipu on pahin. Siipirikkokin voi rakastaa. Unessa hän silittää hiuksiani, vaikka näen toisia unia, silittää ja seuraa ajatuksiani. Hän tuli kerran takaisin, jäädäkseen, hän sanoi. Me näimme yhdessä yön, mustan metsän . Vain kipu on totta.  Se sytytti liekin, joka on minussa ja on valoa, jota en voi väistää.  Siivetön voi ymmärtää, ehkei sitäkään. Mutta rakastaa hän voi.  Siihen on vain yksi tilaisuus. Vain yksi, eikä se odota. Kun se menee ohi, se on iäksi poissa. Ehkä sen voi antaa mennä, unohtaa. Mutta joskus herään kesken unen, haparoin hänen kurttuista nahkaansa. Huudan vielä monena yönä. Ja aina on liian myöhäistä herätä.

Joka ilta näen kuvia, toisiaan seuraavia, toisiinsa sekoittuvia, yhdistyviä ja erkanevia.

Meitä kumpaakin on lyöty. Menneisyys on sarja ottamista, luopumista, unien unohtamista, irtipäästämistä. Väkisin tahtoo hymyillä ivallisesti sille, mikä on elämässä kauneinta mihin ei enää tahdo jaksaa uskoa koska ei ole sitä nähnyt. Jos näkisi, uskaltaisiko enää?

Uskoin pystyväni mihin vain, koska on ollut pakko. Nyt pelkään, koska se on minun valintani, koska asettuisin alttiiksi kaikelle sille, mikä on saanut minut hellimään kuvia todellisuuden sijaan.  Olen väsynyt, minä haluan jäädä. Juurtua ja kasvattaa paikallani itselleni varren, lehdet ja jonain päivänä kukkia kuin omenapuu.  Minua pelottaa. Minä en ole olemassa, vaikka haluaisin. Minä rakastan, kunhan tietäisin mitä se on. Olen vaihdokas. Tässä maailmassa vaihdokkaat kulkevat, uneksivat ja taistelevat. He ovat unta, ja epäusko tuhoaa heidät.


Missä me olemme nyt? Mitä meille tapahtuu? Joku sanoo, ettei se ole rakkautta, se on  riippuvuutta, tottumusta, itsepetosta. Ja mikä ero on omistushalulla, mustasukkaisuudella, ikävällä ja rakkaudella? Eivätkö ne kaikki kietoudu yhteen? Vai onko olemassa jokin ylin rakkaus, jonka saavuttaa vain kerran elämässä ? Onko mustasukkaisuus ja omistushalu jotain muuta kuin ikävä ja rakkaus? On. Kyllä ne ovat. Mustasukkaisuus ja omistushalu ovat itse asiassa sama asia, samoin kaipuu ja rakkaus.  Onko minun rakkauteni vain pientä, normaalia rakkautta? Vai onko ehkä olemassa vielä jotain tästäkin suurempaa?  


Unessa tartun häntä kädestä, sillä hänen rakkautensa opetti minua näkemään mustaan kuiluun, sisälleni, itkeä itkemättä jääneet itkuni, särkyä sirpaleiksi, rakentua uudeksi.


*******

6.11.2006

 

Olen sairastanut työuupumusta ja sen seurauksena vaikeaa masennusta kymmenkunta vuotta. Vuosien mittaan jatkuva stressi ja uupumus ovat pitäneet masennusta yllä. Muutamien viikkojen sairauslomat silloin tällöin eivät ole riittäneet toipumiseen. Olin osa-aikalisällä vuosituhannen vaihteessa, jolloin työaikani puolitettiin. Siitä lähtien työmäärä on ollut tavallista pienempi, mutta hankalien työjärjestelyjen ja painostuksen takia työn määrä ei ole tuntunut aikaisempaa pienemmältä.

 

Masennuksen aikana monet somaattiset sairaudet pahenivat, ja niitä puhkesi uusia. Paino on vielä pitkään kolminumeroinen, ja varsinkin juuri nyt jämähtänyt. En ole osannut nähdä itseäni muilta, en kyennyt hoitamaan itseäni niin kuin toisia.

 

Myös monet henkilökohtaisen elämän paineet ovat aiheuttaneet masennusta ja pitäneet sitä yllä. Kymmenen vuoden aikana olen kokenut myös lapsen sairastumisen kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, useita lapsen itsemurhayrityksiä, avioeron, huoltajuuskiistat, lapsen sijoittamisen, avioliiton solmimisen sekä viisi muuttoa. Amerikkalaisten stressitestin mukaan pistemäärä on reilusti yli viidensadan. Minun pitäisi olla kaiketi kuollut ja kuopattu.

 

Puolitoista vuotta sitten kirjattua: työntekoa haittaa jatkuva paine. Paniikki, kauhu, pelko, jännitys ja epäluulo ovat jatkuvia seuralaisia. En hahmota asioita, en ymmärrä puhetta. On mahdotonta ajatella selkeästi ja toimia ohjeiden mukaan. Ei puhettakaan, että voisi ohjata muita johonkin suuntaan. Itku tulee herkästi, muisti pätkii. En muista olenko jo sanonut jotakin kerran vai kahdesti, vai suunnittelenko sitä vasta. Asiat ja tavarat eivät pysy järjestyksessä. Käyttöohjeiden seuraaminen on mahdotonta. Olen ahdistunut ja tuskainen jatkuvasti. Nukun kemiallisesti: uni on syvää ja mustaa, ja herätessä on kuin kaivoon pudonnut kivi. Olen kaiken aikaa väsynyt. En erota, mikä tapahtuu oikeasti ja minkä kuvittelen tapahtuvaksi. Lopulta en enää voi olla [töissä], sillä en ole uskottava. Minulla ei ole mitään sanomista, olen tyhjä ja irti kaikesta. En osaa mitään, minusta ei ole mihinkään, elämällä ei ole merkitystä. Odotan aamulla iltaa ja illalla aamua. Elämänhalu ja tulevaisuudenusko ovat kadonneet. Kuolemaa kaipaan ja pelkään.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

En pysty keskittymään, olen aloitekyvytön, tuntuu kuin hajoaisin kappaleiksi tai olisin ilmaa. Kesästä en muista mitään. Elokuussa suoli oireilee pahasti. Kolme päivää töissä vietän enimmäkseen vessassa. Olen kipeä.

 

Ja nyt? 

 

Nyt nukun ensimmäistä kertaan vuosiin 68 tunnin jaksoja, vaikka edelleen kemiallisesti.  Paino on pudonnut parikymmentä<?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" /> kiloa tänä vuonna, mutta sen kanssa taisteleminen kysyy voimia. Toisinaan tuntuu, että olen toipumassa. Mutta aikaa siihen kuluu. Työhönpaluu edellyttää vakaata psyykkistä ja fyysistä kuntoa. Tai edes jokseenkin vakaata. Tällä hetkellä paluu on yhä tappotuomio: jo saavutettu toipuminen romahtaa entistä pahemmaksi. Koulutuksella ei saavuteta muutoksia: kaksi korkeakoulututkintoa riittänee. Työtä voinee jonkin verran järjestellä, nimenomaan aikataulukysymyksiä, mutta hyvää tahtoa ei tunnu löytyvän. Olen vuosittain pyytänyt järjestelyjä, mutta minun kohdallani niiden toteuttaminen tuntuu mahdottomalta.

Työ on paineista, vastuullista ja kiireistä. Se vaatii jatkuvaa hereilläoloa ja reagointikykyä. Ilmapiiri on erittäin tulehtunut, kaiken aikaa kytätään ja puukotetaan selkään. Olen tullut kykenemättömäksi siihen työhön, jota parhaiten osaan: olemaan läsnä sekä opastamaan uusiin näkökulmiin.

 

Mitä sitten vielä osaan? Osaan kirjoittaa ja havainnoida, jopa analysoida tekstiä. Se on hidasta, mutta taito lienee tallella. Toisen ohjaamiseen en nyt kykene. Enkä jatkuvaan vuorovaikutukseen. Ja niitä kuitenkin kaipaan.

 

 

Ja sitten?

Syyllisyydessäni on tapahtunut jotakin. Tiukkaan kerimisen sijasta haluaisin purjaa vyyhtiä. Suorastaan pöllyttää. Etsiä syitä siihen, miksi koen olevani hylätty, tyhjä, sivuutettu. Ja miten se tapahtuu? Miten oppisin iloitsemaan siitä mitä on? Tarvitsen apua asioiden jäsentelyssä ja järjestelyssä. Olen haurasta hahtuvaa, joka katkeilee kaiken aikaa, kerit, purat tai neulot. Tuntuu siltä, että sen tässä nyt kirjoittavan Villikanin ja kirjoituksen kohteena olevan Villikanin lisäksi on kokonainen lauma inkarnaatioita, jotka tekevät mitä tahansa, kun silmä välttää.

 


 

 


9.elökuuta 2008

Minussa kukkinut kesä on jo ohi. Syksyn tullen ojennan sinulle marjani, pihlajanmarjat. Olemme kuin vanhat puut, tammet tai pajupuut, jotka ovat kietoutuneet toisiinsa oksistaan ja juuristaan. Ne voi irrottaa sahalla tai kirveellä, mutta se jättää ne ikuisesti vereslihalle kuin ihmisen. Jos puut kaatuvat, ne kaatuvat yhdessä; jos toinen kuivuu pystyyn nojalleen toista vasten, toinenkin näivettyy. Niin lähellä, niin sisällä. Ja niin paljon aikaa, odotusta, haavoja, ennen kuin edes latvat koskettivat toisiaan tuulessa, ohimennen. Sitten äkkiä tuuli huojuttaa niin, että ne  kietoutuvat toisiinsa. 

Takana on pimeää, menneisyyden mustat varjot. Mieluiten katsoisin tähän hetkeen ja tulevaan, valon ja toivoon. Katson sieluuni; sisällesi. Mistä asti me olemme olleet me, yhdessä? Mistä asti minä ajattelen meitä kun ajattelen jompaa kumpaa? Kaipaus on sellainen jano, joka ei lähde juomalla. Olemme lujasti kiinni, niin lähellä toisiamme, että kun sattuu, niin jokainen liike sattuu. Toiseen suostuminen on myös elämään suostumista. Elän ja kuolen sinun kanssasi, itseni kanssa. Ja kumpaakin on tehtävä yhtä aikaa.  Minä rakastan sinua. Kun avaat minua terälehti toisensa jälkeen, et kuitenkaan revi lehtiäni pois. Ne varisevat itsestään. 

Nautin hetkistä, jotka olet luonani, vaikka ne sattuvat. Viime yönä sanasi olivat hakusassa ja puhuit ristiriitaisesti. -- olet oikeassa: ehkä pyrkimys tasapainoon ja sopusointuun (mitä sanaa nyt käytetäänkin) on olennaisinta. Mutta siitä huolimatta haluaisin jakaa omaa tasapainottumistanikin sinun kanssasi. Ehkä se sitten kuitenkin vaatii sinulta liikaa sellaista, mihin et ole valmis; en ole ihan varma, mitä tarkoitit sillä, kun sanoit, ettet enää voi tulla lähemmäksi. En minä haluaisi vaatia sinulta. Vain itseltään voi vaatia, enkä minä siinä ole ollut kamalan hyvä. En taida kuitenkaan pitää koko sanasta "tasapainoinen" - sillä voi huijata ketä tahansa. En anna kalibroida itseäni. Koen itseni herkäksi ja aika usein myös heikoksi ja avuttomaksi. En minä sitä mitenkään ala peittelemään tai tekemään muuksi. Kyllä se on ollut näkyvillä(si), kosketeltavissa kaiken aikaa. Voi olla, että se alemmuudentunne, joka liian usein pääsee minussa valtaan, onkin lopulta se, mitä itse pidän vain omituisuutena, sopeutumattomuutena.

Pian tulee tuulisia öitä. Kysyn, mistä sateen ääni tulee, miksi tuuli humisee. Puhut molekyylien hankauksesta toisiaan vasten. Kaikesta nousee esiin rakkaus, meidän rakkautemme. Kietoudumme itsemme ympärille, jotta emme joutuisi myrskyn mukaan ja kovin kauas itsestämme, toisistamme. Meteoriittien sade ei säästä mitään, ja kuitenkin hajottaa kaiken. Silti huudan: Olen elänyt ja aion elää edelleen. Minun toivoni ja tuleviasuuteni on pitää kiinni siitä, mitä on. Ja vaikka en sinua kaikesta arjessa löydä ja vaikka juuri siinä olet kaiken aikaa juuri siinä rakkauutesi on näkyvää. Olet siinä nyt ja palattuasi. Annat yllättäen oikeita vastauksia kysymyksiin, joita lakkasin kyselemästä jo vuosia sitten, ja joita en kenties enää pystyisi ääneen kyselemäänkään.Vilpittömyytesi on lävistänyt minussa kaiken, pehmittänyt kovasta ja etäisestä haavoittuvan pikkutytön. Olet palauttanut minut pilviin, joista putosin kauan sitten. Olet tehnyt minusta kauniin, iloisen, rakastuneen. Olet tehnyt minusta kaipaavan, surevan, ahdistuneen. Olet minulle rakkain, kun annat minun rakastaa sinua juuri sellaisena kuin olet. 

Toisissa on hankala sietää sitä erilaisuutta, jonka haluaisi itselleen, mutta jota ei ole itselleeen saanut, koska ei  uskalla omia polkujaan kulkea. Sitä asfalttitietä on mukava mennä, se on näennäisesti helppoa. Rakastaminen on  yksi ihmisen tehtävä maailmassa, kenties tärkeinkin. Ei ole kysymys pelkästä tunteesta vaan pikemminkin  läsnäolosta, väistymättömyydestä Vaikka sen tietää, unohtaa jatkuvasti, että rakkaudessa ei ole vaatimuksia, ei  edes itseä kohtaan. Rakkaus hyväksyy, ehdoitta ja tekee vapaaksi. Näitä peruskysymyksiä on aina opeteltava  uudelleen, kumma kyllä. Ehdoitta hyväksyminen on kai juuri sitä, kun sanot, että kummankaan ei tarvitse  pyytää. Se, mitä nimität minussa ahneudeksi, on kai lopulta jotakin tyydyttymättömyyttä,  omistuksenhaluako?
 
Riittävätkö kätesi? Ihmisen kuori, pelkkä nickname. Tästä on puhuttu ennenkin. Kuori? Olen oma kuoreni, ei minua kukaan muu sido. Mastoon sidottu, sanoit. Mutta onko mastossa purje  vai onko purjeet laskettu? Onko lipussa pääkallon kuva? Vai onko se gallialaisten voittamaton alus? Kuori? En pelkkä kuori vaan kokonaan kuorta, jonka alle ei ole helppo päästä. Jonka alla nahka on vereslihalla. Voit olla  kaatamatta suolavettä haavoihini. Olen kansi, eikä saranapuolta löydy, ruostunut, syöpynyt. Kansi kannelta raskaampi taakka harteillasi ja silti sulan kämmeniisi kuin tina, mutta sahalaitaiset reunat  purevat, veri ei vuoda vaan jää virtaamaan sinuun, minuun. Kansi kannelta odotan, että olisi rasian pohja, kannet sinun on avattava. Jos viimeinen kansi aukeaakin sisään päin, on vain tyhjän ovi? Monet elävät elämänsä  pimennossa, tuon oven takana, vaikka aurinko paistaa.

Itseensä asettuminen, kohdalleen, sijoilleen voi onnistua vain hetkellisesti. Vaikka kuinka olisi  palasina ja erillisinä osina. Tulee hiertymiä ja kiviä kenkiin. Alituinen kipu on väistämätöntä. Ihmistä ei ehkä  ollenkaan ole ja kuitenkin ihmisessä on kaikki, mitä on. Kaikki on ulkopuolella mutta silti sisäpuolella. Kun arkkuni tulee valmiiksi, voi kappale jäädä yli tai puuttumaan: en riitä täyttämään itseäni ja paikoin pursuan yli. Koko elämä on läpikulua, myös itseensä läpi, en osaa enkä ymmärrä pysähtymisen välttämättömyyttä.  
 
Jään ajatusteni vangiksi yrittämällä ymmärtää, milloin totuudesta  muodostuu valhe, joka sikiää kaiken peittäväksi sumuksi. Se tekee kipeää, enkä halua kipua. Yritän harhauttaa itseäni kuin tangon askelia opetteleva: neljä askelta eteen yksi taakse ja tiukka pyörähdys. Kenties kuitenkin menossa eteenpäin; paluuta ei ole. Kumpi johtaa, kumpi seuraa? Köyden mitan päässä niin kuin Ronja Birkistä, Birk Ronjasta. Olet minulle metsä ja minä sinulle, polkuja ei ole, kummallakin omansa. Uskallatko niin eksyä, mennä lävitseni, että löydät itsesi ja mitä minä löydän? 

Olet oikeassa siinä, että ihmisen elämän tärkein hetki on tässä ja nyt. Siksi juuri tässä ja nyt voi ja pitää nauttia mennestä ja uskaltaa ja haluta haaveilla tulevasta. Pahinta olisi mitätöidä menneisyytemme tai sulkea ovi tulevaisuudelta. Tässä ja nyt -eläminen ei ole sitä, että katsoisimme nykyhetken ja nykyisen elämäntapamme olevan se ainoa oikea, joka on säilytettävä muuttumattomana, balsamoituna ikiajoiksi. Joku viisas on joskus sanonut, että tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike. Sanat voi tulkita pahansuovastikin, mutta toisaalta niissä on myös syvällistä viisautta: on parempi liikkua vaikka joskus vääräänkiin suuntaan kuin jämähtää johonkin staattiseen tilaan, josta ei kenties enää koskaan pääse mihinkään, ei silloinkaan, kun suunta joskus olisi selvillä. Kysyit, onko koskivene parempi kuin uppotukki. Epäilemättä on, se kulkee sentään johonkin suuntaan ja sitä on mahdollista edes hiukan ohjailla. Ja voihan koskiveneen sentään ohjata myös suvantoon tai virran leppeästi juokseviin osiin, jolloin sen kulku ei ole aivan niin hallitsematonta.

Tahdotko, haluatko? Yhä ja uudestaan?