Niin siinä on käynyt: lapsi kasvaa ja mumma vanhenee. Edellisen kirjoitukseni päivämäärällä poikani täytti 24. Tänään on ihanan pojantyttäreni yksivuotispäivä. Olen saanut nauttia monenlaisia onnen ja ilon ja kiitollisuuden hetkiä tuon pienen ihmisen kanssa. Ennen kaikkea luulen oivaltaneeni elämän jatkuvuuden olemuksen: jonakin päivänä tuo pieni tyttö on jonkun pienen tytön mumma. Ja ihminen kasvaa siksi mikä on olemalla vuorovaikutuksellinen osa ympäristöään.

Meidän neidillä on se rikkaus, että hänellä on kuusi mummua. Tosin hän tuntee vain kaksi, mutta siitä huolimatta isoäiten merkityksellisyys ympäröi hänen elämistänsä. Meillä on erilaista kuin kotona ja toisessa mummulassa; kotona on erilaista kuin kummassakaan mummulassa. Vähitellen lapsi oppii huomaamaan, että on monia merkityksellisiä paikkoja ja ihmisiä, jotka toimivat eri tavoin ja eri ympäristöissä, ovat kaikki omanlaisiaan. Ja kaikissa on tilaa myös hänelle, kaikilla on aikaa juuri hänelle.

Miten ennen elettiin ei ole vain pelkkä otsikko. Toiminnan ja tekojen kautta välittyvät arvostukset, tavat, uskomukset, periaatteet.  Lapsi oppii mallista, ja niin tekee aikuinenkin. Aikuinen tosin on oppinut jo moneen kertaan kieltämään itseltänsä mallioppimisen. Vaan totinen tosi on, että saman saat takaisin minkä annat. Mutta helppo sitä ei ole tunnustaa. Opettelu tuntuu olevan sen hankalampaa, mitä vanhemmaksi elää. Siksi ehkä oppimisestakin tulee aika ajoin jopa vastenmielistä.  Ei enää huomaa, miten tärkeää se on. Aina.

Pikkulikan kanssa olemme katselleen muurahaisen kulkua, perhosen lentoa, kuunnelleet tuulen suhinaa ja kokeilleet koivun tuohta; olemme laulaneet, leikkineet ja lukeneet, silitelleet lankavyyhtejä ja tunnustelleet nappeja ja nauhoja. Olemme löytäneet hetken, ihmeen. Olemme onnelliset.

 

 


Kun lapsenlapset syntyvät
sinkoutuvat mummot viimeinkin syrjään
äitiyden pyörremyrskystä
ja ovat vapaita rakastamaan häikäilemättömästi
niin kuin ei koskaan aikaisemmin.
Viimeinkin he näkevät lapsen
oikean välimatkan päästä.
Lapsi ei ole osa heitä,
he ovat osa lasta,
maailmaa jonka luulivat kadonneen,
ja siinä se avaa ja sulkee silmiään
kuin jokin muinaisaikojen eläin,
äkkiarvaamatta syvänteistä löytynyt,
pieni sipuli joka meissä yhä katkee kukan
ja kasvun mahdollisuuden.
Niin mummotkin itävät
ja heidän aavikkonsa puhkeaa villiin kukkaan
kun lapsenlapset ratsastavat yli
kuusijalkaisilla hevosilla hiukset hulmuten,
ohjaksitta, valjaitta.
Runojen kapseessa
ei yksikään kukka taitu.

(Eeva Kilpi)