Blogin kirjoittamisessa tuli viisi vuotta täyteen juhannuksen alla. Tosin viime aikoina ei kovin aktiivisesti ole päivitetty, mikä on huomattukin. Toisaalta: olen ollut uskollinen ajatukselle, että kirjoitan itseni takia, kirjoitan silloin kun huvittaa. Huvittaisi useamminkin, mutta tarvittavaa pitkäjänteisyyttä puuttuu, samoin rohkeutta jossakin määrin. Kysymyshän on siitä, että tätä nykyisin lukevat sellaisetkin joiden en ehkä toivoisi lukevan. Ja lukevat vieläpä kuin piru Raamattua, niin kuin sanotaan.

Voin olosuhteisiin nähden kohtuullisesti. Tosin helleilmat eivät ole minunlaisiani varten. Ja niitä on luvassa vielä pari viikkoa. Kun mielialalääkkeet ovat vähimmillään kymmeneen vuoteen, niin somaattisten vaivojen lääkkeitä on tullut saman verran tilalle. Mielialalääkkeitä on tarkoitus luopua kokonaan kesän aikana. Olen huomannut ainakin sen, että itku tulee taas – ja herkemmin kuin ennen. Olen monessa asiassa vahvempi, mutta on edelleen sellaisia asioita, joiden muuttamiseksi tarvitsisin tukea. Pitkä terapiani loppui nyt keväällä, ja se ennen kaikkea auttoi ymmärtämään sitä, miten olen tähän tullut. Se auttoi myös tyytymään opettelemisessa.

Koska tämä on lähtökohtaisesti neuleblogi, voin kertoa, että neulon edelleenkin. Valmistakin tulee, mutta suurin osa lähtee eteenpäin kuvaamatta. Talvisten pipojen jälkeen tein kymmenkunta sytomyssyä, jotka kaikki menivät kampanjan sijasta läheisilleni (ei nyt kymmenelle vaan kolmelle). Sitä en tiennyt aloittaessani ensimmäistä. L:lle tein pari boleroa, yhdelle pienelle hyvinkääläistytölle pinkin setin vaatteita, toiselle ihan saksanmaalle asti myös pinkin setin vaatteita, sekä pojantyttärelle muutaman villatakin sekä sukkia. Osa on kuvattuna, osa ei. Swallowtail-huiveja olen tehnyt kaikkiaan viisi. Juuri nyt on puikoilla jälleen bolerontapainen L:lle. Nyt helteellä tosin jää aika pieneen kutominen. Sen tehtyäni on aika ryhtyä syksyä varten kutomaan.

Minulla on nyt uusi kamera, jonka sain syntymäpäivälahjaksi. Kovasti en osaa sitä vielä käyttää, enkä varsinkaan muokata kuvia koneella, mutta joitakin on valmiina. Olen saanut myös kuvia Pikkulikasta, varsinkin, kun hän on ollut meillä yökyläilemässä joitakin kertoja. Olen luvannut hänen vanhemmilleen, että en julkaise kuvia, ainakaan kasvoista. Nyt kun hän vilkkaasti konttailee, on vaikea saadakaan kuin pepusta tai korvasta tai hatunlieristä. Yhden kuvan nyt kumminkin liitän mukaan: se on toukokuun hellejaksolta: Likka selättää Villikanin.

Syntymäpäivääni vietimme puolison kanssa Tartossa. Ja arvaa mitä? En ostanut ensinkään lankaa! Mutta jälkiruokaa söin joka päivä.