Miten olla murehtimatta asiaa, jolle ei voi mitään, mutta joka syö elävältä Toisen ihmisen ja kenties koko hänen ja läheistensä tulevaisuuden? Miten valaa uskoa siihen, joka on pienen hiussäikeen varassa ja elää jo yli voimiensa? Miten jaksaa yli mahdottoman?

Pelkään kaikkia ääniä, jotka tulevat ulkomaailmasta. Pelkään myös sitä, että ulkomaailmasta ei kuulu mitään. Hätkähdän tekstiviestin merkkiääntä, puhelimen soittoa, ja kun puhelin on äänettömänä, sitä on pakko vahtia. Yöt menevät vahtiessa ja oma uni jää vähäiseksi. Roikottelen puolipukeissa pitkälle aamupäivään. Jotakin tuhertelen, milloin sukututkimusta, milloin sukankudinta.

Uutta valmistuu erittäin satunnaisesti, mutta en näe sitä uutena vaan pikemminkin ahdistuksen ruumiillistumana. Ja rumana. En osta lisää lankaa, mutta nykyiset langat ovat sopimattomia niihin mitä kulloinkin pakertelen. siksi tuotokset ovat mielikuvituksettomia mörvelöitä. Minulla on paljon rumaa lankaa, mutta myös muutama ihanainen vyyhti odottamassa. Pikku hiljaa niistäkin jotakin tulee. vanhempien töiden kuvia laitan jokusen taas.