Niin sitä luulisi, tai niin ainakin haluaisin uskoa. Olen vain tullut siihen kykenemättömäksi. Kumpaankin suuntaan on väylä tukossa.  Kaiken logiikan mukaan minä olen se, joka tukin tien, minun päässäni kaikki taphtuu. Se on loogista myös siksi, että jos johonkin asiaan voi pyrkiä vaikuttamaan, niin juuri siihen, miten itse toimii, itse käyttäytyy ja itse ajattelee.

En kai minä halunnut tälle tielle. Tuli vain lähtö. Vuosia, vuosikymmeniä sitten. Enkä nyt kykene suunnistamaan pois, vaikka se ilmiselvästi olisi parasta. Olen arkirutiineissani läheisimmän avun varassa, ja siksi joko–tai-ratkaisu ei onnistu. Mutta jos sittenkin? Viimeksi päädyimme yhdessä (kö?, vai minäkö sen lausuin?) siihen, että vähemmän haittaa on yhtäällä kuin kahtaalla iloa.

Kaikki tuntuu alkavan alusta, ja vaikka millään ei olisi tarkoitusta koskaan realisoitua, se repii minut rikki jo pelkästään ajatuksena, viiltää ihoni vereslihalle. Vastaan en osaa pistää. Alistunko?