Äskettäin satoi toista kertaa paksun lumen. Voi olla, että siitä on jo kaksi viikkoa. En osaa sanoa. En osaa enää arvioida aikaa mihinkään suuntaan. Mutta nyt on valkoista. Ulkona. Maassa. Sisällä entisen harmaata ja mustaa. Oikeastaan huomaan lumen vain niinä päivinä, kun lähden liikenteeseen: auto pitää putsata ja raapia. Muuten se ei paljoa häiritse. Mukavaa on kyllä, kun voi huomata lumessa jäniksen jäljet, tai kissan, tai kissaa paenneen hiiren. A. sanoo, että ne on myyriä. On kuulemma nähnyt niitä.

Toisina aamuina en mitenkään nousisi sängystä. Saisin kyllä huonepalvelun toimimaan sinnekin, mutta en jaksa maata. Mutta järkeviä ajatuksia siellä ei synny. Ei niitä synny missään muuallakaan. Kahdesti viikossa poistun tästä talosta terapiaan ja liikuntaan. Televisio toimii radiona. Mitään järjellistä en saa kudotuksi. Lähes kaikki työt alkavat kahteen, kolmeen kertaan, ja loppuvat jos loppuvat. Pärvötän. Puretut langat ja selatut lehdet jäävät mykkyräksi hujan hajan verstashuoneeseeni eli olkkarin nurkkaan. A:n verstaana on työhuone. Sillä on paljon enemmän kasoja kuin minulla. Yhteinen verstashuone on makuuhuone. Edelleenkin, ja varmaan hamaan hautaan.

Murehdin kaikkea ja koko ajan. Lääkitys estää panikoimisen muuttumisen fyysiseksi, mutta ilman vapinaakin pääsee tolaltaan. Joulun alla lähipiirissä realisoitui kaikki mahdollinen. Etenevä ja letaaliksi muuttunut syöpä, kuolema, burn out, psykoottinen masennus ja ilmeisen odottamaton raskaus. Ei mikään siis täällä meillä kotona, mutta ei kaukanakaan. Siksi hammassärky ja pesukoneen hajoaminen oli pientä. Vaikka pesukone suostuukin nykyisin vain kovaääniseen kahden tunnin kirjopesuun, on sen kanssa tultava toimeen. Uuteen ei ole varaa. Eikä silmälaseihin.

Sosiaalisen osallistumiseni tämänvuotinen huippu osui kuun alkupäiviin. Luulen, että siihen se jääkin. Muutaman päivän sisällä minulla oli mieluisia vieraita kolmasti: Inarista, Juupajoelta ja Kivenlahdesta. Kävin itsekin kylässä torvisoittokunnan residenssissä naapurikaupungissa, ja viikon lopuksi hautajaisissa. Niin paljon kuin nautinkin kaikista noista vähäisistä, mutta niin mieluisista ystävistäni, olin seuraavan viikon puhkiväsynyt.

Väliajalla olen tehnyt sudokuja, lukenut enemmän tai vähemmän hyviä kirjoja ja käynyt uimassa. Ja syönyt marsipaania. Koetan päästä sopusointuun tämän dialogisuuteni kanssa. Jos opin olemaan vähemmän itsekriittinen, kirjoitan taas. Tällä hetkellä suurin osa puhumattomia ajatuksia kiertää solmuja itsensä ympärille. Ulos ne pitäisi saada, realisoitua. Viis pikkusielujen ajatuksista. Mitä siitä, vaikka kirjoitan mahdollisisen tunnistettavasti. En kuitenkaan aio kertoa kenenkään henkilötunnusta tai kotiosoitetta. Enkä edes puhu rivoja. Enkä valehtele. Mutta totuuskin on niin monisärmäinen, eikä ollenkaan objektiivinen. Niinpä tyydyn edelleenkin kirjoittamaan sen, miltä minusta tuntuu, en sitä, mikä on absoluuttisen objektiivisen totta.

Viihdyn kohtuuttoman hyvin Facebookissa. Koen siitä syyllisyyttä, sillä A. jätti koko homman, koska koki minun rajoittavan sitä. Tai niin minä sen koin. Mikä sitten on totta. On hämäävää katsoa yli kolmensadan menevää kaverimäärääni. Se ei ole totta. Suurin osa on entisiä opiskelijoitani, ja lopulta vain harvan kanssa olen päivittäin tai edes kuukausittain tekemisissä. Kuitenkin tapaan sieltä tarkistaa joidenkuiden mielentilan ja parisuhteen tilan. Ja siellä myös politikoin. Täällä en viitsi. Enkä muuallakaan.

Keskittymiskykyni ei ole vielä antanut periksi muuttaa tätä lokikirjaa pois vuodatuksesta, mutta sen teen varmaankin pian. Voi olla myös, että aloitan uudella nimellä. Mutta en hävitä tätäkään. Miten helposti olette saaneet siirretyksi vanhat vuodatukset uuteen systeemiin? Mistä siis aloitan?