Marraskuu on kuoleman kuukausi. Sen ilmaisema marras-marto tarkoittaa kuollutta. Liisan liukkaat ja Kaisan kaljamat on ohi, ja Antti sunnuntaina alkaa talven. Kuinkahan käy meidän eteläisten lumen kanssa? Mietin kuolemaa luvattoman usein, päivittäin. Omaani, jonkun muun. En niinkään pohdi sitä, mitä sen jälkeen, sillä mitään ei ole. Mutta entä sitten, kun minä jään jäljelle, kun toinen lähtee ensin? En suostu. Sudenhetki — taas kerran – ei ole paras aika näiden pohtimiselle. Kaiken lisäksi istun ja kirjoitan pimeässä, sillä mies vei valot. Ja nyt kuorsaa paikassa, johon henkikirjoittaja hänet osoitti.

No mitä? Ei mitään. Ei vaan jaksa. Ei edes valittaa. Tarvisin kipeästi siivoojaa ja tukihenkilöä, jotakuta, joka kulkisi mukana, veisi mennessään, toisi tullessaan. Juuri nyt olen liiaksi koettanut käsitöiden tekemisellä saada vähän särvintä leivälle. Muutaman huivin ja parikymmentä huopahattua olen tehnyt: osa on mennyt, osasta tulee loppukeväästä pannunalustoja, Olen väsynyt suorittamaan asiaa, joka on pakollista, koska siten voi saada vähän ekstraa. Olen kyllästynyt siihen, että vuokran, sähkön, puhelimen, netin, vakuutusten, lainojen, hesarin, lääkkeiden ja bensan jälkeen saldo on keskimäärin satasen plussaa. En jaksa olla eläkkeellä koko ajan miettien, mitä seuraavaksi myyn.

JA kamerakin on rikki, joten turha toivo. Kuvia ei nyt tule. Katsotaan sitten ensi vuonna. Jaa mikä joulu? Ostan hyasintin, poltan kynttilöitä ulkona ja sisällä. Teen lahjoja ympäri vuoden, koska haluan. Velvollisuudesta en rupea mihinkään. Ilahdun, jos joku tulee siivoamaan tai leipoo maustekakkua. Jos näin ei käy, ilahdun jostain muusta joskus toiste.

Tästä lähtien kirjoitan vain, kun huvittaa. Ja saan ryhdytyksi. Ja kaikesta. Herkkähipiäiset älkööt lukeko.

Still alive, folks.