Proosakurssi oli antoisa. Miten paljon erilaisia tekstejä ja erialisia tulkintoja niinkin pienessä porukassa on olemassa. Samoja, elämisen ja ihmisenä olemisen, peruskysymyksiä voi ottaa monen aihevalinnan ja tematologian kautta. Opin uutta; minulle kun sanat eivät koskaan ole pelkkiä sanoja. Siitä huolimatta tunnun junnaavan paikallani joka asiassa, myös teksteissä. Oletettavasti olisi parasta, kun jättäisin kaikki olemassaolevan materiaalin, siis jo kirjoitetun, kokonaan taka-alalle ja ryhtyisin tekemään uutta.

Kivut ovat tänään helpommat, tosin neljän tunnin istumisen jälkeen oli pakko ottaa ylimääräinen ibuprofeiiniannos. Uskon myös, että eilinen vesijumppa auttoi. Kunpa vain saisin aikaiseksi käydä toisenkin kerran altaassa, vaikka maanantaina. Kaikki oleminen ja tekeminen tuntuu taas olevan kunpa, jospa, ehkä -linjalla. Lakkaan siis jossittelemasta.

Kaikki on jo sanottu, joskus, kerran, toisenkin. Miksi se aina vain tuntuu tärkeältä, että sanoo taas, uudelleen ja monta kertaa? Sanominen pelkistää olemassaolon pinnalliseksi, olemattomaksi. Ja silti sanoilla on mahti. Mummukin sanoi, että sanominen on vaarallista. "Mää näin ton Peltoskan eilen ja se sano susta niin ja niin--"

sanomisiin