Viimeiset pari kuukautta ovat olleet varsin vaikeaa aikaa. Kriisi ei ole ensimmäinen elämässäni, sillä niitä on ollut joka lähtöön ja kaikkina aikoina. Mutta tällä kertaa on vain tuntunut siltä, että menettämisen pelko ja ratkaisun lopullisuus on näyttänyt kaiken karvansa. Olen luullut murenevani, pirstaloituvani, nääntyväni, haihtuvani, kuolevani. Mutta parsimista on opeteltu yksin, kaksin ja yhdessä. Ja toivoa nyt vain sopii, että parsinlanka kestää.

Käsityöt ovat jääneet vähemmälle. Heinäkuussa tein vielä jokusia hattuja, jotka sitten menivät maailmalle, samoin kaksi kassia: yhden virkatun pienen sinisen, jonka annoin Likalle kun se kävi äitinsä kanssa meillä. Toisen, Tennesseestä virkatun (sic!) jenkkikassin vein äidille tuliaisiksi. Sitten tein Paulle neuletakin, josta hän on luvannut lähettää päättömän kuvan. Ja toinen samanlainen valmistuu tuota pikaa. Yhdet sukat ovat tilauksessa, ja nyt jo himoitsen päästä huovuttamaan. Se on kuitenkin sen verran pitkäjänteistä, että vaatii stabiilimman mielenrauhan.

Olen saanut postia: Esikko lähetti Anna hyvän kiertää -ketjussa alpakkaiset rannekkeet (onkin jo viileää) ja lakritsipiipun. Lisäksi olen saanut mieluisia kirjeitä ja sähköpostikortteja. Facebookiin perustamani alueellinen vaihtorinki on tuonut minulle kielentarkistukseen gradun, joka käsittelee nahkuritointa. Se oli paitsi tervetullutta tekemistä, myös erittäin mielenkiintoista luettavaa. Kirjoja olen lukenut vinon pinon nyt parin kuukauden aikana. Ja luen lisää. Tosin juuri nyt kuuntelen Muumilaakson marraskuuta äänikirjana kutomisen taustalla.

Olen aloittanut uuden, ohjatun kuntosaliryhmän ja vanhan, virkistävän vesijumpparyhmän. Tänään olin A:n kanssa sienimetsässä (kyllä, uhmasin kulunutta ja kipeää polveani), mutta joku kehveli oli meidän sienipaikalla eikä saalis muualta ollut kummoinen. Mutta saalis kuitenkin. Päällisin puolin nyt näyttää siltä, että syksyn kuulaudesta voisi nauttiakin....

-- tuuli vastaa ei.