Maailma ei varmuudella ole sitä, miksi me sen kuvittelemme. Maailma on järjetön ja kaikki järjestys, jota me luomme, on vain yritystä suojella itseämme elämän arvaamattomuudelta.

Näin kirjoittaa Eeva-Liisa Manner Poltetussa oranssissa. Otsikon sanat taas ovat muistaakseni Helena Anhavan. Olen eilen ja tänään puhellut paljon nuoren ystäväni kanssa. Hänen isänsä kuoli eilen tapaturmaisesti. En ole vuosiin kuunnellut Y.U.P:ta, mutta ystävä lähetti linkin Jarkko Martikaisen lauluun Kaikki me kuolemme pian. Osui ja upposi.

Olen jonkin verran tehnyt käsitöitä, luovinut turhan paljon FB:ssä, mutta lukenut monen monta kirjaa. Lisäksi minulla on Kaisan käsikirjoitus. Ja sata muuta kognitiokapasiteettia sitovaa asiaa, emotioista puhumattakaan. Lisäksi kirjoitan mielessäni pitkiä lokeja, mutta ne eivät vieläkään automaattisesti lataudu tiedostoiksi. Harmi. Terapian kanssa olen vaiheessa. Terapeutti jää kohta lomalle, minulla on tapaaminen psykiatrin kanssa, ja minun pitäisi miettiä tavoittelemisen arvoisia asioita. Minun on sanottava, että niitä ei ole. Tai on, mutta sellaista ei ole soveliasta eikä sovinnaista sanoa ääneen, mitä niihin sisältyy.

 

Ajatuslokeissa loimilangat ovat poikki. Kuteet hajoavina kerinä. Tiukkaan kerimisen sijasta haluaisin purkaa vyyhtiä. Suorastaan pöllyttää. Etsiä syitä siihen, miksi kokee olevansa hylätty, tyhjä, sivuutettu. Ja miten se tapahtuu? Miten oppia iloitsemaan siitä mitä on? Aloin kirjoittaa tätä kirjaa yli kolme vuotta sitten. Olin sairas, toipilas, tarvitsin apua asioiden jäsentelyssä ja järjestelyssä. Niin se on edelleen. Olen haurasta hahtuvaa, joka katkeilee kaiken aikaa, kerit, purat tai neulot. Tuntuu siltä, että sen tässä nyt kirjoittavan keski-ikäisen naisen ja kirjoituksen kohteena olevan keski-ikäisen naisen lisäksi on kokonainen lauma inkarnaatioita, jotka tekevät mitä tahansa, kun silmä välttää.

Verkossa kirjoittaminen tai oikeastaan kirjoitusten julkaiseminen on tyhjää täynnä olevaa loputonta tyhjyyttä. Omaa tilaa, oma huone, binäärilukuina. Ilman aikatauluja, ilman vaatimuksia, vain minun oma maailmani.  Verkon kautta on mahdollista tulla kuuluksi, tulla nähdyksi, saada sana sanasta. Reaalimaailmassa sosiaalinen verkostoni on jokseenkin olematon. Siis reaalimaailmassa. Vuorovaikutteisuus vaatii itsensä alttiiksi panemista, ja masennuksessa se(kin) on varsin tuurittaista. Kaikkein mieluiten nykyisin kirjoittaisin (ajatuslokeja), mutta siihenkin väsyy. Se työllistää liikaa.

En väsy sanoihin, siihen vain, että ne käyttäytyvät miten haluavat, piiloutuvat, pakenevat, sekaantuvat. Houkuttele niitä sitten. Ei hyvällä eikä pahalla. Lisäksi olen niin keskittymiskyvytön, että kun juuri alkaa päästä vauhtiin ja jotain on sanallistumassa, on jo uupunut. Kenties voisi vetää nopeasti ja hätäisesti yhteen ja todeta, että kaikki johtuu määräajoista ja aikatauluista. Ja siitä, että kaikki muuttuu viime hetkessä.  Kirjoitan tiiviisti ja jätän aukkoja. Vaikea yhtälö. Mieluiten tuijottelisin eteeni ja hypistelisin lankaa.

Jos on tunteja, päiviä puhumatta, kuuntelee television dokumenttiohjelmien monotonista intonaatiota ja toisesta huoneesta tietokoneen näppäimistöä naputusta, voi sulkeutua hyvinkin omaan maailmaansa. Joskus toivoo, että se olisi pelastus, ulospääsy. Melkein kuin kuolema. Että vain olisi ja kuuntelisi, kuinka äänet murisevat ja kilisevät törmäillessään sisuskaluihin. Paha vain, että ne myös muodostavat vanteen pään ja rintakehän ympärille. Pian paine puristaa sen poikki, ellei sitten kaikki muu hajoa ensin. Sielussa on lukko ja avainta ei ole, koodia ei löydy, saranat ruosteessa. Samantekevää. 

Verkkopäiväkirja on puolijulkinen. Julkisesti puolijulkinen. Ei ollenkaan salainen. Samantekevää. Ne, joiden toivoisin tätä kautta löytävän tien mieleeni ja elämääni, eivät lue, vaikka sitä pyytäisi. Ne jotka lukevat, keskustelevat mielikuvan kanssa. Ne, joita en lukijoiksi toivo, eivät tule, koska nimiä ei anneta julkisuuteen. Jokainen tuttu tunnistaa voi tunnistaa, mikäli sinne vahingossa osuu. Miksi aina vain elää edelleen salassa, piilossa, kuin kani ainakin: pää pensaassa?

Päivittäisten asioitten ja kasautuvan ahdistuksen käsittely ja sen DNA:n pilkkominen vaatisi sen, että puhuisi asioista niiden oikeilla nimillä. Ja se taas vaarantaisi niiden ihmisten julkisuuuden, jotka ovat minua vastaan rikkoneet. Kaiketi olen kuitenkin rikkonut eniten itseäni vastaan. Sorrun siihen päivä päivältä uudelleen. Toiset kirjoittavat useampia blogeja. Minulla on vain tämä yksi.  Hyvä kun edes tätä yhtä. Ja  olisi mahdotonta ajatella, että voisin erottaa sen kaksijakoisuuden, joka ahdistaa, myös tässä meta-elämässä. Sillä jonkinlainen välitilahan tämä on: katsella itseään kuin nukkeshowssa. Niin, marionettihan minä olen, ei sen kummempi. Feikki. Pelkkä kuori. Nickname. Pää pensaassa.

Terapeutin kanssa olen kuorinut monta kerrosta suojalehtiä. Kolmanteen ja neljänteen polveen niissä kulkee eletty elämä. Kaikki se on käytävä läpi ja tunnistettava. Vasta sitten voi päästä käsiksi kaikkein sisimpään, itseen, siihen, josta syntyy uutta. Kuin pioninkukka. Aurinkoa saisi olla enemmän, jotta se lopulta aukenisi.

Menen syömään lättyjä, Arvi paistaa.