Ensinnäkin, pihassa kukkii kauniisti. Joka päivä nousee jokin uusi alku. Voi voi kun osaisi siirtää sen omaan elämänhaluun. Vaikka kai se halu on spontaani, sitä lienee vaikea määräillä. Herätellä kyllä. Nyt pihassa näyttää tältä:

Voisin tähänkin tarinoida vähän. Kun isäni ja hänen sisarustensa kanssa on muisteltu meidän kaikkien yhteistä lapsuuskotia, on tullut puheeksi monesti se, että he eivät saaneet tuoda kavereita pihaan tai leikkiä nurmikolla, mutta minulle tuotiin oikea santakasa. Ja kavereita sai olla. Minä olinkin lapsenlapsi. Kun olin noin kolmen, poimin keväällä mummulle hänen omasta kukkapenkistään krookuksia. Koko kourallisen, ja klookuksia! (Minähän en osannut sanoa ärrää ennen kuin kuusivuotiaana, vaikka paras kaverini oli Harri. Siitäkin olisi ainakin yksi tarina.) Eikä oltu edes vihaisia kukkien poimimisesta. Juuri siksi tulen hyvälle mielelle keväisin erityisesti näistä kukista. (Väärä totuus tämäkin, sillä vain muutaman viime vuoden olen havainnut kukkia keväisin.)

Kovin kukkainen ei ole villatakkikuva. Mutta siitä saa selvän, millainen siitä tuli. Lankana on Schaller & Stohlen Limbo, ja sitä kului 650 g. Lopun langan ja toiset napit panen mukaan lahjapakettiin. Niin, ja saaja on kuvausmallia hieman lyhempi ja arvatenkin hieman tukevampi.

Napit ovat siis ne tummemmat. Tumman suklaan väriset. Ja itse takki tiilenruskea, lähes terrakotta.