Koen olevani keskellä, ristiriitojen keskellä. Olen ahdistuksen keskus, johon parantavaki aiotut akupunktioneulat osuvat kuin voodoo. Öisin enimmäkseen valvon, hikoilen ja pyörin. Tai sitten nousen syömään voileipää ja ratkomaan sudokuja. Meillä on aika lämmintä; toisaalta nukumme saman peiton alla, mutta hikoilu voi johtua myös sykleistä. Vaikka kenties olenkin jo postmenopaussissa, on tietty rytmi olemassa edelleen. Olen yhä sitä mieltä, että naisen elämä on pohjimmiltaankin syklinen, miehen lineaarinen.

Joinakin päivinä en tee mitään. Sentään olen vähän lukenut, muka lepuuttanut jalkoja. Tai oikeammin kipeää polvea. Keskeytin kuntosaliharjoittelun sähköhoidon ajaksi. Väärin! Saan  ultraäänihoitoa polveeni. Tosin tänään varasin ajan myös päälääkäriltä. Saanee sitten kun saanee. Vesijumpassa olin perjantaina, A. oli kuskina. Oli hyvä, kun menin. Tänään jäin jumpan jälkeen juoksemaankin altaaseen.

Neulerintamalla on enimmäkseen lehtipinon selailua edestakaisin. JA kutimen  neulomista ja purkamista. Valmiiksi ei tahdo tulla mikään. Toisinaan otan satunnaisen lankakerän ja teen siitä aaltoneulehuivia niin pitkään kuin tulee. Sopivaa hiihtokilpailun taustalla.

Vaikka mikään ei ole enää niin kuin ennen: mäkihyppykisoja peruutetaan mielin määrin. Eikä salmiakkiruudut ole pehmeitä.