Jokin minussa on jämähtänyt entisestään. Valmista ei tule, arki ei pyöri. Väsymys painaa, rahat loppuvat. Mitä minä teen? Levitän  lankoja ympärilleni ja nautiskelen. Mutta kun ne jäävät siihen lojumaan. Juuri nyt kaipaisin kipeästi tukihenkilön, joka auttaisi ihan pienissä asioissa: täyttäisi asumistukihakemuksen loppuun, panisi pyykit kaappiin, siivoaisi keittiön ja pesutilat. Ja etsisi tietoa Poikasen valitusasioissa. Minusta tuntuu, että olen loman tarpeessa. Eläkeläisellä ei ole lomaa.

Merkillisellä tavalla en tunnu pääsevän yli myöskään työsuhteen loppumisesta. Vaikka kiukutteliun saamistani pöytästandaareista, se ei tunnu riittävän. Mitä muuta odotin? Kun on sivuutettu kaiken aikaa työssäollessa, mitätöity, latistettu, poljettu, selkään ammuttu, niin mitä minä vielä odotin? Jos esimies sanoo, että meillä ei ole muistettu eläkkeellejääviä lahjoin muuta kuin silloin kun he juuri täyttävät vuosia samaan aikaan, niin yhteisö nurkumatta suostuu siihen. Viisitoista vuotta olin siellä siis tyhjää, ilmaa, merkityksetön. Ei sitä nyt kannata murehtia. Ei minun eikä muidenkaan.

Ympärilläni tuntuu olevan metrien paksuinen muuri. Se eristää minut muista ja muut minusta. Joka yö rakennan sen myös keskelle sänkyä. Aiemmin A. päivisin purki sen (jotta voisin rakentaa sen taas uudelleen) mutta nyt se säilyy useita päiviä, ja lopulta tuntuu romahtavan minun niskaani. Ja entä sitten? Raunioista ryhdyn rakentamaan uutta seinää, minne vain olenkin menossa. Ellei seinä nouse eteeni, teen sen itse.

Mitä huonommin voin, sitä vähemmän valmistuu yhtään mitään. Kivimiehille olisi töitä, luulen.