Oltiin talokokouksessa pihalla. Ehkä ei olisi pitänyt mennä. Vaikka ei siellä paha ollut, ja juu, oli mulla kudin mukana. Mutta jotenkin vain tuntuu ettei kuulu joukkoon. Tänään psykollakin pohdittiin sitä, pitäisikö viiteryhmäni olla terapeuttinen vai harrastuspohjainen. Minä kun tarvitsisin kumpaakin. Muutoin ihan vihoviimeiset ihmissuhteeni kuormittuvat lopullisesti. Pohdittiin myös, millaisia lauselmia kuntoutussuunnitelmaan kirjoitetaan. Olen päätynyt siihen, että etusijalle on pantava fyysisen kunnon ylläpito edes nykyisessä määrin, mutta masennus ei ole mihinkään hävinnyt sekään. Tukea tarvin siinäkin asiassa, sillä se vaikuttaa kaikkeen muuhun. Masentuneenakin voi uimahalliin mennä, mutta jalattomana on huono olla masentunut.

Poikanen elää hypomaniaa. Meni töihin kesken sairausloman. En tiedä, kuinka kauan sitä jatkuu. Ehkä päivän, ehkä viikon. Ajan kanssa sen näkee. Koetan pysyä päätöksessäni olla puuttumatta hyvässä  ja pahassa. Tänään kyllä psykopolilla sivusin asiaa, kun kerroin, että minusta tämä on vain oiva osoitus hänen maniapuolestaan: loppuu kaikki ennen kuin on kunnolla alkanutkaan. Tiedän, että aina pitäisi voida uskoa ja luottaa ja toivoa, mutta kun on tarpeeksi monta kertaa käynyt toisin, ei jaksa enää uskoa.

Iitun isäasia ei ole vieläkään selvinnyt. Se luo paineita yhdelle sun toiselle. Mutta likka itse kasvaa kovaa vauhtia ja on jo kaksi kuukautta vanha.