"En pidä mistään kiinni mutta en pelkää. Jos putoan, putoan isolle kivelle
jonka päälle en koskaan oppinut kiipeämään. Kaikki muut oppivat. Jos nyt
nykäisen läpäisen kokeen ja pääsen muitten joukkoon."
(Annika Idström: Veljeni Sebastian)

Minulla ei ole ikkunalautaa jolla istua niin kuin Sebastianilla tuossa kirjassa. Mutta tapani katsella maailmaa muukalaisena on perin juurin samankaltainen. En ole koskaan kokenut kuuluvani mihinkään, olen ikuisesti ollut toinen. Kenelle tahansa olen ollut valmis osoittamaan, että kukaan ei ole täydellinen, jokainen on tärkeä omalla olemisellaan; että jokainen siipirikko on tärkeämpi ja ehjempi kuin kukaan kokonainen, jolla on näennäisesti ehjä mieli. Myös hulluna haluaisin olla hyvä ihminen.

Elämäkertakirjoittamisen kurssilla jouduin useasti tarkistamaan, teenkö minä muistoja vai tekevätkö muistot minut. Muistot, muistaminen ovat kuitenkin keskeisiä minuuden ja itseyden rakentamisen aineksia.Nykyhetki ja tulevaisuus oikeastaan rakentuu menneisyyden ja sen muistamisen varaan. Elämä ei siis todellakaan ole kronologinen, ei edes aika ole kronologinen, sillä nykyhetki sisältää aina menneisyyden, muistamisen kautta. Muistan lapsuuden paikat, ihmiset, tuoksut, maisemat. Muistan ilon (muistanko?), surun, pettymyksen, epäonnistumisen, ja päällimmäisenä syyllisyyden ja häpeän. Jos muistot katoavat, katoaa minuus. Muistot pulpahtelevat alitajunnasta melko satunnaisesti, mutta samalla ne rakentavat nykyhetken todellisuutta. Miksi muistot valikoituvat tai kultaantuvat?

Muistaminen on kohtaamista.