Herään nykyisin kohtalaisen aikaisin. Koetan vierottautua kahdesta lääkkeestä, joten silläkin on vaikutus unien kestoon. Sanon unien, sillä näen jälleen nykyisin kovin sekavia ja enteellisiäkin unia. Päivisin olen aika kärsimätön, vaikka kenties päälle päin levollinen. On joitakin asioita, jotka mylläävät mielessäni pinnalla. Olen niistä vihjannut, mutta ääneen en voi vielä puhua, kummastakaan. Kokemukseni mukaan kuitenkin asiat helpottuvat, kun ne voi nimetä ja sanoa ääneen.

Jollakin merkillisellä tavalla elämän rajallisuus on tullut konkreettisemmaksi. Muutamia tärkeitä asioita haluaisin vielä tehdä. Ne eivät ole edes ollenkaan mahdottomia. Haluaisin kirjoittaa enemmän ja johdonmukaisemmimn. Siihen liittyy myös kirjeenvaihdon ja valokuvien järjestäminen, koska niitä voi pitää maanmerkkeinä ja muistipaikkoina. Toimitan siis taloni, minäkin. Lisäksi haluaisin suomentaa. Sekin työ on käynnissä, en vain tee sitä johdonmukaisesti.  Päämäärien selkiinnyttäminen, ääneen lausuminen tässäkin, auttaa kenties etenemistä. Pääasia on, että elän, pidän huolen itsestäni ja elän, itselleni, omaa elämää.

Kiltille tytölle aika mahdoton missio: panna itsensä etusijalle, jättää muut taakse. Niin kauan kuin minulla ei ole itselleni annettavaa, ei sitä voi olla muillekaan. Enkä minä voi ratkaista koko maailman murheita, kun omissakin on kylliksi. Outoa, että taas kerran tämän huomaan, enkä ole päässyt puusta pitkälle.

Siksi selailen postikorttejani ja hypistelen lankoja. Joitakin neuleita valmistuu siinä sivussa, kaiken aikaa, mutta intohimoa kutomiseen(kaan) ei ole. Pelkkä lankojen tunnustelu ja katsominen lohduttaa.