Niin kuin hyvin tiedetään ja opetettu on, elatiivimuotoinen otsikko on melkein pahempi kuin partitiivi. Sen verran tulee ammatilliset asiat mieleen, vaikka mitä koettaisi tehdä. Niin kuin torstaina fysioterapian kuntosalilla. Ryhmässä on enimmäkseen mummoja. Mutta joukossa on yksi, jonka olen havainnut kaikin puolin sympaattiseksi ja mukavaksi. Torstaina selvisi, että hän on tehnyt elämäntyönsä, liki 40 vuotta, äidinkielen vanhempana lehtorina! Irvokasta, eikö vain. Minun urani on neljännesvuosisadan mittainen, ja siihen jääkin. Toivon, että sitä ei pidetä elämäntehtävänäni. Kun tuumasin, että olen huomannut itsessäni katkeruuden piirteitä, vaikka olen koettanut siltä itseäni varjella, sama täti sanoi, että miten hyvä olisi, kun oppisi olemaan antamatta katkeruudelle valtaa, koska se syö turhan voimia ja mielihyvää tärkeistä asioista. Viisas ihminen.

En ole siinäkään ryhmässä kotonani. Yhteinen nimittäjä on "joku sellainen kremppa, että sen kanssa eläminen vaatii fyysistä ohjattua harjoittelua". Kun kuntoutujan statukseni lakkaa, saattaa olla, että joudun luopumaan siitäkin. Perjantaisin käyn lähikunnan uimahallissa vesijumpassa (juoksu on viime aikoina jäänyt vähemmälle, kun en millään viitsi lähteä). Oikeastaan se on seniorijumppa, mutta sopii minulle aikataulultaan ja tempoltaan. En ole kotonani sielläkään.

Minulla on sellainen tunne, että olen ulkopuolinen. Ei, ei se ole uutta, se nyt vain kerta kaikkiaan on osani, osattomuus. Kun olin pikkulikka, mummu kirjoitti kerran muistivihkooni säkeet Syntyä, kasvaa, kärsiä, kuolla:/ sellainen ihmisen osa on juuri./ Kuitenkin elo on kaunis ja suuri.

En tiedä, kenen viisaan säkeitä, liekö Leinon. Mutta mummu kirjoitti kahdeksanvuotiaan vihkoon tuolla tavoin. Se jäi mieleeni jo silloin, luultavasti riimien takia, mutta myös siksi, että siinä puhutaan kärsimyksestä ja kuolemasta. Mummu kirjoitti paljon muutakin. Myös hänen ja vaarin mustakantiset vihot, lauluvihot, 1920-luvulta ovat säilyneet. Ne ovat oman aikansa blogeja, sillä mummun ja varin lisäksi myös heidän ystävänsä kirjoittivat niihin.

Paitsi sisaren ikävä, minulla on erityinen vanhan ihmisen ikävä. Kun eläminen tasaantuu, aion tehdä asialle jotakin. Kevät on vielä raskasta, ennen kuin käpyrauhanen tottuu, mutta kesän jälkeen eläminen saattaa hyvinkin olla toisenlaista, kunhan sinne asti päästään.