En ole varma, sumentaako pääni hiljan aloitettu buspiriini, vai onko tyhjyys totaalista. Tuntuu, kuin kallon sisällä olisi salibandy-pallo, jossa tuulet kulkevat edestakaisin, sisään ja ulos. Ei puutu kuin että joku tulisi mailan kanssa laukaisemaan... Tyhjyyskin voi olla yllättävän massiivista, sillä vaikka tuollainen pallo on periaatteessa ilmava, niin sitä ympäröivä massa on tiivis. Jos lääkeaineet eivät myrkytä minua, olen varma, että ne voivat viedä psykoosiin.

On itse asiassa aivan haihatusta sanoa, että nyt olen vapaa. Muuten kai olisin, mutta olen oman itseni ja ajatusteni vanki. Se on loppumaton lieka. Kaksi runoa tulee mieleen, oikeastaan aforismia, mutta en nyt millään viitsi kaivaa tietoa, kenen ne ovat.

Tietä käyden/tien on vanki./ Vapaa on vain/umpihanki.

Vain kesyt linnut kaipaavat./Villit lentävät.

En kuvitellut, että tälle tielle kääntyminen olisi näin tuskallista. En osannut arvata, että päälle eivät vain kaadu seinät; myös katto ja taivaskin romahtavat niskaan. Kivisade, hyökyaalto, hiekkamyrsky ja rotat, jotka nakertavat sekä sielua että ruumista, sisältä päin. Olen valinnut tämän tien, vaikka en arvannut, että kaikki kävisi niin äkkiä. Tuntuu peruuttamattomalta, vaikka periaatteessa ei ole hätää. En opi läksyäni armahtaa itseäni.

Olen viettänyt pitkän tovin tänään paitsi miinaharavan kimpussa, myös lukien muutamien sielunsisarten blogeja. Miten hyvä olisi, kun voisi toiselle sanoa, että valitsemasi tien olen kulkenut, minäkin. Jos annat periksi itsellesi, olet luovuttaja, ja pärjäät kyllä yhteisössä, vaikka sitten pillerien turvin. Mutta se ei ole työkykyä, se siirtää asiaa eteenpäin. Lopulta tulee kuitenkin romahdus. Mitä pitempään sitä siirtää, sen rajumpana se tulee. Kymmeniä kertoja olen akuutin uupumuksen kuitannut parin viikon tai kuukauden sairaslomalla. Kerta kerran jälkeen palaaminen ja palautuminen oli vaikeampaa. Mutta jos olisin ajoissa uskonut sen, minkä tiesin todeksi, olisin toiminut toisin aikaisemmin. Jos olisin voinut, osannut. Mutta suorittaja ei luovuta.

Kirjoittaessani kaihtimista eilen  ajattelin oikeastaan ihan konkreettisesti sälekaihtimia ikkunoissa. Sillä suljettujen kaihdinten takana olen elänyt liian kauan. Ja jos puhutaan sielun kaihtimista, olen ennemminkin halunnut kieltää ulkomaailman itseltäni kuin itseni maailmalta. Olen muutoin auennut ääriäni myöten.

Kaipaan sisarta, kuulijaa, niin että se sattuu.