Kaikki mitä on kirjoitettu on totta. Uskon, että jollakin tasolla, jossakin maailmassa kaikki on jo tapahtunut. Se, mitä meille tapahtuu, on totta, koska se on jo olemassa. Tästä minua vakuuttaa muun muassa Sinuhe, jota olen kuunnellut äänikirjasta. Miksi me kohtaamme kuitenkin asiat niin, niin kuin ne olisivat tavattomia, ainutkertaisia? Olenko minä lopulta ainutkertainen? Kenelle ja missä tilanteessa, miltä kannalta? Kohtaamiset ovat muistamisen muoto ja toisin päin. Olen kyllästynyt tekosyihin, joiden varasto on ehtymätön.

Ihmisen matka maailmaan on mutkikas. Miten ihmisestä tulee se, mikä hän on? Tarina alkaa jo kauan enen syntymää; ei vain 40 viikkoa aikaisemmin, vaan vuosia. Kaikki jo tapahtunut muokkaa vanhemmat sellaisiksi, kuin he ovat. Ja vaikka ihminen saa alkunsa hetkessä, olemattomasta limasta, hän syntyy maailmaan lähes täydellisenä: sormet, varpaat, kynnet, hiukset...  Ihmisen lapsi tarvitsee suojaa, lämpöä, huolenpitoa. Voiko rakastamisen summa olla vakio? Vanha kliseehän on, että antaessaan saa. (Mutta sanotaan myös, että ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu.) Rakastamisen voi oppia, jos kysymys on oikein tärkeistä ihmisistä. Rakastamisen taito ei ole myötäsyntyistä.

Maailmaan syntyi kevätprinsessa maanantaina. Äitiä ei käy kiistäminen, mutta se toinen vanhempi on epävarma: epävarma suhteestaan uuteen ja ihmeelliseen. Hän oli kuitenkin mukana vastaanottamassa tätä uutta ihmistä, kokemassa kipua ja onnea, ja nyt tekee työtä rakkautensa eteen. Lapsi ei kuitenkaan vielä muutamaan vuoteen tiedä, kuka kukin on. Hänelle on tärkeää huolenpito, itse elämä. Niin, punaiset vaatteet olivat oikea valinta. Vasta valkoiset tossut ovat perillä.

Olen oikeastaan vain tikunnut ja pärvöttänyt. Yksi huivi on pingottumassa. Arvonta suoritetaan noin kuudenkymmenentuhannen seutuvilla, kun on siihen joskus alettu. Kaikki on keskeneräistä - joka tapauksessa, maailman loppuun asti.