Ihmisen itsensä pitäisi saada ja pystyä sanelemaan oma päivärytminsä. Useimmiten ulkopuoliset asiat vaikuttavat niin, että on määräaikoja, joita on noudatettava. Niidenkin mukaan pitäisi voida asettaa oma rytminsä. Minä en siihen koskaan oppinut. Loppuaikoina olin liian uupunut mihinkään. Olen sitä edelleen, vaikka nyt aikataulutus on inhimillisempi kuin ennen. Ellei oteta lukuun japaninaikaan lähetettäviä hiihtokilpailuja.

Olen pyöritellyt myös viimeisintä B-lausuntoa sekä mielessäni että käsissäni. Eilisistä kommenteista luen paitsi myötätuntoa, myös sen, että on helpottavaa, kun asiat sanotaan niin kuin ne ovat. Siitä olen toki samaa mieltä. Ja kun tuo lausunto on nyt kahden vuoden aikana viides, ei siinä ole juuri uusia asioita. Uusia näkökulmia kylläkin on, esimerkiksi se, että vointini ei suinkaan ole paranemassa vaan pikemminkin taantumassa. Uskomatonta onkin se, että koetan kuntoutua, siis toipua sen suuntaiseksi kuin eläminen oli ennen sairastumista. Se on mahdotonta. En tiedä, kuinka kauas aikaa joudun palaamaan taaksepäin. Kuntoutumista parempi nimitys voisikin olla sopeutuminen.

Istun vielä hetken kutimen kanssa, ja sitten menen paikkaamaan viime yön unia. Kiitos neulekirjojen huutajille.