Avaan tietokoneeni useita kertoja päivässä. Kurkistelen myös blogisivulleni. Kukaan ei kirjoita, ellen minä tee sitä itse. Eikö ole kumma juttu? Minusta kummaa on se, että insinöörit eivät kehitä sellaisia kapistuksi, jotka voisi liittää piuhoilla ihmisen aivoihin sillä tavoin, että tietämys, kokemus ja ajatukset siirtyisivät haluttuun muotoon blogisivuille? 

Välillä käperryn tiukemmin itseeni, välillä rönsyilen arveluttavan sosiaalisesti fysioterapiaryhmässä tai kirjoituskurssilla. Enimmäkseen edelleen istun ja kudon. Olen nyt kuunnellut äänikirjoina ensin Seitsemän veljestä (josta nautin) ja sitten Kari Hotakaisen Huolimattomat, josta pidin myös. Kivi on toki tuttu vuosien varrelta moneenkin kertaan luettuna. Samoin Hotakainen. Mutta Huolimattomat oli toisenlainen. Sen kuunteleminen teki kipeää. Teki mieli sulkea monta kertaa Veikko Honkasen oivallinen lukuääni. En tiedä, miten olisin saanut kirjan luettua; olisin luultavasti itkenyt enemmän. Nyt tyydyin enimmäkseen käpristelemään ja repimään oman elämäni haavoja auki. Eikä se suinkaan ole yhdellä kuulemalla ohi. Olen varma, että luen kirjan vielä, se suorastaan huutaa kasvokkain ryhtymistä sen itsen kanssa, joka pyristelee ja pyrkii: pelkää joutuvansa ilmi.

Äänikirja on oivallinen tapa saada kaksi asiaa yhdellä kertaa. Luonnollista on toki, että kudon samalla. Valmista ei ole kovinkaan paljoa viime keskiviikon jälkeen, mutta pingottumassa sitä enemmän, ompelua vailla. Hamsterikulutukseen voin lukea kaksi pipoa ja huovutetut lapaset kolminkertaisesta Rintalan hahtuvasta. Kuvista tuli kovin kehnoja, ja kaksi kolmesta kudelmasta ei ole enää kotona, joten harkitsen, panenko niitä julki. Lankaa meni kuitenkin 70 + 80 + 110 grammaa, yhteensä 260 g. Voin vain sanoa, että lisää on tulossa. Olen ottanut kovin kirjaimellisesti tämän varastojen tuhoamisen.

Olen haljeta tuskasta, kun en tiedä, mitä on tapahtumassa. Voiko sitä kukaan tietää? Tuskin. Mutta päivä päivältä työkuntoni arvioiminen lähestyy, ja minua pelottaa sen askelen ottaminen, jonka se minulta vaatii. Kun olen kolme tuntia kirjoituskurssilla, ja sinä aikana pakotan itsestäni ulos jotakin sellaista, joka vaatii itsensä likoon pistämistä, olen perin juurin väsynyt ja ahdistunut; lamassa fyysisesti ja henkisesti. Ja minä käyn siellä vapaaehtoisesti! Mutta että työhön, ja muiden opastajaksi. Ei tule kuuloonkaan, vielä, enää.