Kallenpäivään mennessä sanotaan sataneen puolet talven lumesta. Ihan kuinka vain. Minulle tuokin jo riittäisi. Ajoin vanhaa kolmostietä eilen uimahallille ja mietin liikoja. Isälläni on tapana ajaa turvavyö auki. Virkavallalle selityksenä palleatyrä, mutta meille muille hän sanoo, ettei halua jäädä rammaksi jos kolari tulee. En ole oikein ymmärtänyt sitä näkökulmaa.

Eilen kuitenkin päätin, että en minäkään halua jäädä rammaksi. Pidän tuevavyön kiinni. Näkökulma on vain hieman toinen. Jos ihminen uskoo kuolevansa sattumalta, voisi luulla, että on hyvä elää, vaikka sitten loukkaantuneenakin. Mutta nykyisin ajattelen, että minut tappaa tauti (mihin ei voi turvavyöllä vaikuttaa), tai sitten aiheutan itse oman kuolemani. Silloinkin, haluan pitää vyön kiinni, sillä silloin mennäään lujaa. Lumisateinen kolmostie herätteli näitä ajatuksia.

Kun olin lapsi, ei meillä ollut kotona autoa. Toisinaan pääsin setäni kyytiin. Kerran ajoimme tuiskussa Pohjanmaalle. Nautin siitä, kun lumihiutaleet näyttivät tulevan päin tuulilasia, ja kuin viimeisellä hetkellä yltyivät tanssiin lasin pinnalla. Mummu istui etupenkillä ja tuskaili sitä, miten lumi sokaisee ja viemistää. Setä käski hänen panna silmänsä kiinni. – Mutta mihinkäs me sitten ajetaan, tuumasi mummu. Eilen tunsin vastustamatonta halua sulkea silmäni lumen dance macabren edessä. Auto oli sopivasti lämmennyt ja ajatukset harhailivat. Kun vain panisi silmänsä kiinni, mihin menisi? Olisiko se helppoa? Armahtaisiko se?

Mene tiedä. Tehdaskylän liittymä tuli ennen sitä. Mutta kun se aika tulee, katson, että vastaantulija on tarpeeksi iso.