astianpesukoneessa, pesukoneessa, ulkona peltikatossa, korvissani...

Olen niin väsyksissä että en saa selkeästi sanotuksi sitä yhtäkään. Menen keskiviikkona lääkärille, ja olisi viisainta alkaa nyt jo kirjoittamaan asioita paperille, sillä lääkäriä en ole ennen tavannut. Tämä on mielenkiintoista muutenkin, sillä kunnallinen terveydenhuolto ja työterveyshuolto eivät osaa jakaa minua. Psykiatri kyllä hoitaa omansa. Onneksi.

Olen ollut lopuillani Turusta tulemisen jälkeen. Uupumus alkoi jo siellä. Voisin vetää nopeasti ja hätäisesti yhteen ja todeta, että kaikki johtuu määräajoista ja aikatauluista. Ja siitä, että kaikki muuttuu viime hetkessä. Kahtena päivänä olen nukkunut pitkät päiväunet, mikä on nykyisin jokseenkin harvinaista. Nukun yöllä sen minkä nukun. Mieluiten tuijottelisin eteeni ja hypistelisin lankaa.

Masentunutkin voi masentua lisää tästä kaamoksesta. Siis voida huonommin. Kertoi terapiatäti. Ja komensi ostamaan D-vitamiinia ja magnesiumia. Vaan kun kaappi on tyhjä, jääkaappi on tyhjä, rahapussi on tyhjä ja tilikin on tyhjä. Vain pää on täysi, sielu on täysi, sydän on täysi. Joka tapauksessa olen tyytymätön enkä osaa ratkaista asiaa mihinkään suuntaan.

Mieluiten istuisin ja tuijottelisin eteeni tekemättä mitään, tai no, hypistelisin villaa käsissäni. Koko ajan lanka kulkee puikoilla mutta valmista ei tule. Ja jos tuleekin niin se on epäkuranttia. Koetin juuri valmistella hattuja ainokaiseen joulupakettiin, mutta kaikki huopuivat liikaa tai sopimattomasti. Vaikka jokaisen lanka on erilaista. Siis hahtuva. No, eriväristäkin. Sitten erehdyin panemaan kahta erilaista hahtuvaa samaan työhön ja johan meni kieroon! Jollakin merkillisellä tavalla alan ymmärtää mummuani niiltä viimeisiltä vuosilta, kunhän ei saanut samanparisia sukkia eikä tumppuja. Kädet toimivat niin kuin olivat hyväksi oppineet, mutta aivot eivät enää välittäneet tietoa perille asti. Tulee mieleen Eeva-Liisa Mannerin Poltetun oranssin Marinan sukka, jonka terä jatkui jatkumistaan...

Ehkä samastun edelleen Marinaan, sillä kielettömyyteni ja sulkeutuneisuuteni voi johtaa vain syvemmälle ja syvemmälle mieleeni. Niin kuin Manner on itse näytelmästään sanonut: -- se  kertoo järjettömyydestä, joka aina uhkaa meitä, olimme me sitten terveitä tai mielenvikaisia. Maailma ei varmuudella ole sitä, miksi me sen kuvittelemme. Maailma on järjetön ja kaikki järjestys, jota me luomme, on vain yritystä suojella itseämme elämän arvaamattomuudelta.

Jos on tunteja, päiviä puhumatta, kuuntelee television dokumenttiohjelmien monotonista intonaatiota ja A.n tietokoneen näppäimistöä, voi sulkeutua hyvinkin omaan maailmaansa. Joskus ajattelen, että se olisi pelastus, ulospääsy. Melkein kuin kuolema. Että vain olisi ja kuuntelisi, kuinka äänet murisevat ja kilisevät törmäillessään sisuskaluihin. Paha vain, että ne myös muodostavat vanteen pään ja rintakehän ympärille. Pian paine puristaa sen poikki, ellei sitten kaikki muu hajoa ensin. Sielussani on lukko ja avainta ei ole, koodia ei löydy, saranat ruosteessa. Samantekevää.