Kun luen muiden ihmisten blogeja ja kuuntelen puheita, huomaan entistä selvemmin, että minä olen toisaalla. Joulu näyttää kulminoituvan aattoon, siihen, kun kaikki on valmista ja päästään lahjojen kimppuun. Sen jälkeen nautitaan vapaasta ja sitten alkaa arki, kenties jo pyhinä. Lahjoja tehdään kiireellä, paketoidaan, koetetaan saada valmiiksi, siivotaan ja käydään ostoksilla, leivotaan ja laitetaan ruokaa. Ja sitten: alkaa arki. Kyllä kai se on sen arvoista. Lahjoja esitellään ja lasketaan, luetellaan muille annettuja. Mitä, elänkö minä muiden ihmisten elämäää, vaikka saarnaan aivan muuta? Siltä se pahasti näyttää.

En ole hankkinut omaa elämää, vaikka poikanen on siihen monesti kehottanut, viimeksi eilen. En siis osaa vetää rajaa itseni ja muiden, itseni ja maailman välille. Itsensä rajaaminen on erityisen hankalaa, huolimatta siitä, että rajapinta on jokseenkin imaginäärinen, se ei ole terävä. Kenties on niin, että en voi alkaa toipua, ennen kuin olen määritellyt, mistä ja mihin haluan toipua. Annan toistuvasti satuttaa itseäni ja osallistun siihen itse.

Jouluni on ollut aikaisemmin (muiden kautta suodatettu) tauko työstä, arjesta, valoa ja lämpöä pimeän keskelle. Nukkumis- ja lepäämispaikka. Joulu on ollut minulle enemmänkin paikka kuin ympäristö. Kun nyt on vapaata ja taukoa enemmän kuin ennen, eikä työstä tarvitse irrota tai levätä, ja kun hyvä ruoka, lämpö ja palvelu on jokapäiväistä, ei siitä tarvitse erikseen nauttia jouluna. Vain pimeässä näkee tähtiä. Elävä tuli kynttilöissä on valaissut huoneita, tosin nytkin olen itse toisaalla.  Televisiosta ei tule mitään, radion olen antanut poikaselle, kirjaa en saa loppumaan (jaksan lukea vain parikymmentä sivua kerrallaan). Käsitöitä ei ole kesken, sillä kaksi kauan seissyttä olen purkanut nekin. Ulos en viitsi mennä, kuntopyörä laahaa. Pyykki on pesty ja suklaansyönti ärsyttää. Nyt on joulu. Entä sitten? Joku tässä kuitenkin mättää.

Sain lahjaksi sudokuja, yöpaidan ja suklaata ja lakuja. Sain kuitenkin lahjoja, osin siksi, että vuotuisesti odottamani pakettien määrä on jatkuvasti sama viisi, ja siitä muistutetaan. Annoin lahjan A:lle ja poikaselle (joka suuren sirkuksen jälkeen suvaitsi lopulta tulla muutamaksi tunniksi). (Poikasen ihmissuhde-elämä on poskellaan, vaikka muuten ulkoisesti kaikki näyttää hyvältä: on uusi työmaa ja uusi puhelin. On elämä. Mutta kun elämä ON.) Onko pelkkä kateus syynä siihen, että minun on vaikea kuunnella muiden joulujuttuja? En millään viitsisi tunnustaa. Ja jos olisin siitä täysin varma, olisi tunnustaminen helpompaa.

Tunne siitä, että en kuulu mihinkään, on tänä vuonna ollut äärimmäisen voimakas, ja nyt jouluna se korostui entisestään. Toisaalta näin myös jokseenkin selvästi vastauksen siihen, miten tästä eteenpäin välttää eilisen kaltaisia ahdistus-paniikki-itku-hyperventilaatioita. Minun on kaikesta huolimatta koetettava  löytää omat ääriviivani, omat rajani, omat ulottuvuuteni, ja pysyä niiden sisällä. Onni on löydettävä aluksi juuri sieltä, lakattava kurkottamasta kuuseen, kun katajiakaan ei ole. Minä vietän aikaa - jouluakin - vain itseni kanssa. Ja kyllä se aika kulkee sen kummemmin viettämättäkin.

Tein maksalaatikkoa ja porkkanalaatikkoa. Pidän niistä itse ja ennen kaikkea ne ovat poikasen herkkuja. Nittä hän tilasi myös tänä jouluna. Olimme sopineet, että hän tulee syömään, ja myöhemmin, että haen hänet. Hakumatka meni huonosti. Onnistuin valitsemaan juuri heränneelle sanat väärin ja sain painokelvotonta tekstiä takaisin. Niin käy aina, niin on käynyt monena aamuna tänäkin syksynä. Lopulta lähdin yksin ja mielipahana takaisin. No, kadotettu lammas tuli lopulta illansuussa, oli muutaman tunnin ja meni takaisin.

Jotakin minusta on nyt irtautumassa. Jokin minussa yrittää vielä sitä pidätellä, vaikka kaikki on sen puolella, että nyt jo viimeinkin on aika. Päädyin miettimään, että vastedes elän niin jouluni kuin muunkin ajan itse. Toivon, että se lopultakin onnistuu. Vaikka ratamme sivuavat toisiaan, ne eivät jatka samaan suuntaan. Onko tämä irtautuminen vielä mahdolliuus kaikille?  Osaanko toimia sen mukaan?

Yksinäisyys on jouluna voimistunut minussakin. Voi olla, että niin olisi käynyt muutoinkin. Olen usein ajatellut, että yksinäisyyden korostuminen jouluna ei kosketa minua. yhtä yksin olen ollut ennenkin, myös silloin, kun muita ihmisiä on ollut lähellä fyysisestikin olemassa. [A:n kanssa tunnen olevani yhtä aikaa samuutta ja eriyttä. En osaa selittää. Jostakin syystä meillä on entistä enemmän tilaa, vaikka olemme entistä enemmän kahden kesken ja jatkuvasti yhdessä. Toisaalta: tilapäinen repäisy voisi olla myös hyväksi. En saa puhutuksi aiheesta, vaikka paljosta puhun. On asioita, joista en puhu enää, vaikka  siihen pystyisin.]

Isovanhempieni kuoleman jälkeen meillä ei ole ollut perhejouluja. Suureksi osaksi sen on aiheuttanut varmaankin parisuhteiden ja perheiden hajoaminen. Vanhempani elävät enemmän tai vähemmän tiiviiisti uuden puolisonsa ja heidän lastensa elämää. Veljeni elää omaa elämäänsä perheineen. A:n tyttäret ovat omissa oloissaan puolisoidensa ja äitinsä perheen luona. Poikasen isän sisaruksiin en ole yhteydessä; jo ennen meitä erotti uskonnollisuus ja sen puuttuminen, ja varmasti myös se, että minä olin niin eri planeetalta. Ja nyt myös poikanen elää poikasmiehen elämää. Menikö minulla 46 vuotta sen ymmärtämiseen, että olen itse, yksin ja minä, tiedostava ja itsenäinen olento, jonka on vielä etsittävä oma väylänsä elämässä? Joko sen oivalsin?

Isä ei sanojensa mukaan nuorempana piitannut rituaaleista. Se sisälsi myös juhlaperinteen. Mutta vanhemmiten hän sanoi ymmärtäneensä, että rituaalit luovat merkitystä elämään, turvallisuutta, jatkuvuutta. Silloin oman perheen tradition luominen ei enää käynnistynyt. Ajattelin välillä samaan tapaan. Olen koettanut välttää rituaaleja ja kaikkea muutakin tekemistä ja osallistumista vain siksi, että niin on tapana. Ja tämä maailmallisuus sitten (näkökulmani ei ole hengellinen): ihminen osallistuu kuluttamiseen ollakseen olemassa. Uutiset toitottavat alhaisia korkoja, lisääntynyttä ostovoimaa ja kansalaisten uskoa tulevaisuuteen ja omaan sekä valtakunnan talouteen samaan aikaan, kun verollepantu kansa on palautuksensa valtiolta saanut. Markkinatalouden koneisto käy uhriensa kimppuun: kuluttaja sosiaalistuu osaksi hyväksyttyä yhteisöä ja kulttuuria kulkemalla ideaparkeissa ja muissa rahamaailman mekoissa. Me pakotamme, joskin välillisesti puitteistamaan itse omaa elämämme markkinatalouden hyväksi, jotta kokisimme elämämme oikeutetuksi. Elämä episodistuu: mikään valinta ei vie pitkälle,  mutta sillä on merkitystä päämäärän ja muiden valintojen kannalta. Aina on mahdollisuus uuteen alkuun. Itsensä pettämistä, sanon minä.

Elämä  on matka, jota kuljetaan tiettyyn suuntaan tietyillä ehdoilla.  Elämä  voi muodostua sykliseksi siten, että matkan varrella tietyt tehtävät ja  vaiheet toistuvat useampaan kertaan. Valintojen eteen joudutaan kerta  toisensa jälkeen  ja niiden pysyvä yhteiskunnallinen konteksti on epävarmuus. Kenties totetamme niitä rituaaleja, joita edellinen sukupolvi on meitä varten (oman eksistenssinsä lunastaakseen) rakentanut. Ja me olemme väliinputoajia, ja meidän jälkeemme tulevat luovat taas omille lapsilleen jotakin pysyvää, traditionaalista.  Kenties olen vain köyhä ja kateellinen. Kuka ohjaisi  ihmistä löytämään paikkansa? Tie ei kerro kulkijalle,  mikä odottaa matkan päässä.