Leena hyvä,

Olen niitä, joilla ei ole koskaan aikaa kirjoittaa lyhyesti, siksi tämä on - taas - näin pitkä ja jäsentymätön. Minulle tämä on silti helpompaa kuin puhelimessa. Olen sisareltasi Kaisalta kuullut pitkin matkaa, että olet uuvuksissa, ja juuri eilen puhuimme pitempään - hän kertoi sinun olevan sairauslomalla. En ihan tarkkaan tiedä, mitä olet tehnyt työssäsi, mutta muistaakseni ihan leipätyön lisäksi olet useissa luottamustoimissa. Näinä aikoina ne ovat rankkoja paikkoja.

Olen itse tässä vuosien mittaan, kenties viimeisen kymmenen vuoden aikana, ollut enemmän tai vähemmän masentunut. Varsinaisen diagnoosin sain reilut kuusi vuotta sitten, kun työasioissa tuli sellainen käänne, että sain "hermoromahduksen" - en jaksanut enää. Silloin jäin vain neljän viikon lomalle ja uskoin selviäväni. Jälkeen päin olen huomannut, että jo siinä vaiheessa kunnon loma olisi auttanut luultavasti paljon enemmän. Myöhemmin olin useita lyhyempiä, parin viikon lomia, sitten olin vuoden osa-aikalisällä siten, että olin kaksi viikkoa kuussa töissä ja kaksi lomalla. Kun ne jaksotti sopivasti, sai olla kuukauden töissä ja kuukauden lomalla.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Meni pitkään, vissiin pari vuotta, että kykenin hoksaamaan, että tarvitsen apua, että voin saada joltakulta muulta jotakin. Olin kasvatettu, osin luonteeltanikin sellainen, että työhön olen purkanut kaiken pahan olon, tekemiseen, suorituksiin. Periksiantaminen ei ole kuulunut tapoihin. Olin pitkään ymmällä, kun lääkäri sanoi, että pitää oppia antamaan periksi, luopumaan. Minä tulkitsin sen niin, että luovuttamaan. Ja se ei ole ollut tapana liioin. Mutta sen oivaltaminen, että ei TARVITSE jaksaa ja pystyä, osata, voida ollakseen ihminen ja elääkseen, se kesti kauan. Vasta sen jälkeen alkoi terapiakeskusteluistakin olla hyötyä. Siinä vaiheessa silloinen aviomies pani vielä vastaan, ja niin alkoi kypsyä lähtö omaan tilaan, omaan rauhaan, omiin ajatuksiin.  Olin jo puoli vuotta asunut eri huoneessa. Olin ajatellut, että voisin rauhassa miettiä asioita ja keskustella hänen kanssaan, mutta hänellä ei ollut kuin kaksi vaihtoehtoa: joko minun tulla takaisin tai mennä kokonaan. No se on pitkä tarina monen vuoden takaa. Tällä hetkellä on tilanne se, että elän päivän kerrallaan, elämme kaikki. Mutta elämme. Toisinaan nautin pienistä asioista: kynttilästä, kirjasta, käsitöistä, uimisesta; toisinaan olen peittojen alla puhumatta kenellekään mitään.

 

Ymmärrän hyvin epäröintisi lääkkeiden ja sairausloman suhteen. Minulla on ollut monenlaisia lääkityksiä. Joistakin on ollut apua, joistakin ei. Tällä hetkellä on mielialalääke pitää pahimmat reaktiot aisoissa, mutta ei turruta. Se pitää toimintakykyisenä (ei välttämättä työkykyisenä), mutta elossa. Nukahtamiseen on ollut erilaisia nukahtamislääkkeitä, joista on kyllä mennyt teho aikaa myöten. Varsinaisia unilääkkeitä ei ole ollut. Lääkitykseen suhtautuminen oli itselle vaikeaa. Psyykenlääke-sana toi mieleeni lähinnä kauppiaan rouvan ja joitakin muita psykoottisia tai skitsofreenisia ihmisiä. Itse asiassa sen huomaaminen, että on olemassa mielialalääkkeitä ja rauhoittavia lääkkeitä ja psykoosilääkkeitä, oli helpottavaa. Useimmat nykyiset mieliala- ja masennuslääkkeet EIVÄT ole rauhoittavia (lamaannuttavia, turruttavia). Ne ovat sellaisia, joilla ihmisen mieli pysyy sellaisena, että sillä on mahdollisuus lähteä toipumaan taas itsekseen pärjääväksi. Useista lääkkeistä on apua, mutta ei yksinomaisena. Tarvitaan muutenkin hyviä olosuhteita, usein lomaa ja keskusteluapua. Ilman nukahtamislääkkeitä olisin oikeasti seonnut jo aikaa. Älä epäröi ottaa lääkkeitä, jos asiantunteva lääkäri niitä määrää. Ei niitä tarvitse lopun ikäänsä syödä. Tosin usein niitä syödään vielä silloinkin, kun toipuminen on jo hyvässä vauhdissa, ennalta ehkäisemässä.

Jos minä olisin nyt masennuksen alkuaikojen tilanteessa, pitäisin niin pitkän loman kuin lääkäri katsoo tarpeelliseksi määrätä. Tekisin jotain mikä on kivaa. Joitakin sellaisiakin asioita on. Siinä vaiheessa, kun alkaa tuntua siltä, että loma on auttanut ja lääke vaikuttanut, ei suinkaan ole toipunut vaan vasta voi antaa itselleen luvan ja mahdollisuuden toipumiseen. Ja mitä se toipuminen sitten on? Sitä kai, että jaksaa itsensä kanssa, huomiseen ja hiukan kauemmaskin. Ihminenhän muuttuu koko ajan, kuvitelma siitä, että palaa samanlaiseen elämään kuin joskus oli, on mahdoton toteutua.

Mitä minä olen sanomassa sinulle, Leena? No, että älä tee itseäsi vastaan, ole armollinen itsellesi. Ota aikaa, kun sitä annetaan, siis lomaa. Elä itsellesi (perheellesi myös, mutta älä unohda itseäsi). Voi olla, että kestää, ennen kuin kykenee elämään päivän niin, ettei muista tai ajattele töitä. Mutta niin kauan kunnes se onnistuu, ei kannata ajatellakaan paluuta töihin. Syö mielialalääkkeitä, jos asiantuntijalääkäri niin määrää. Ne auttavat aivojen hormonitoimintaa palaamaan normaalille tasolle, taas itse toimiviksi. Stressi, ahdistus ja masennus syö aivojen omaa toimintakykyä, joten jostakin sinun on sitä saatava. Suklaa auttaa hetken; viinassa surut uivat, eivät huku. Älä mieti, tuleeko jostakin lääkkeestä riippuvaiseksi vai ei (useimmiten ei tule). Jos siitä on apua, ota se apu. Itse puhuin juuri tuosta unettomuuden hoidosta lääkärin kanssa: olimme samaa mieltä siitä, että lääkeriippuvuus ei ole ainakaan sen pahempi kuin jatkuva unettomuus. Älä mieti, mitä ihmiset sanovat ja puhuvat, ne puhuvat joka tapauksessa ja vaikka ei olisi aihettakaan. Sinulla on vain yksi ainoa elämä! Sinun. Elä, valitse.

Sisaresi Kaisa pyysi minua soittamaan sinulle jo syksyllä. Olin niin väsyksissä, etten jaksanut. Ajattelin kirjoittaa. Mutta se on jäänyt. Myös siksi, että nämä asiat ovat yhä vaikeita ja siksi, että en koe tuntevani sinua riittävän hyvin. Minun on aina ollut vaikea pysyä asiassa. Tuntuu, että koko ajan pitäisi pystyä selittämään lisää ja lisää, jotta saisi kaiken sanottua, jotta tulisi ymmärretyksi. Se ei ole mahdollista. Mutta jos mietit samoja asioita, voin saada jotakin sinulle sanotuksi.

Millaista on elämäni? Alkuun en voinut kuin itkeä ja maata. Lääkkeet ja varmaan moni muukin asia on hillinnyt itkukohtauksiani. Joskus niitäkin on. En saanut nukutuksi ja jos sainkin, heräsin puolentoistatunnin päästä ja sitten viimeistään aamuneljältä. Mikään ei tuntunut miltään, kaikki pelotti, asiat unohtuivat, jäivät tekemättä, tulin välinpitämättömäksi, yhteys ihmisiin katkesi. Viimeisenä keväänä oksensin lähes päivittäin töihin mennessäni ja siellä ollessani. Sairastuin astmaan ja haavaiseen paksusuolentulehdekseen. Verenpaine on korkea lääkityksestä huolimatta. Sokeritasapaino vaihtelee miten sattuu ja menen helposti koomaan, ellen pidä varaani. Kaikki periaatteessa sairauksia, jotka ovat stressialttiin ihmisen erityisaluetta. Fysiikka pettää kun se pitää psyykeä yllä. Lääkäri kirjoitti ensimmäisen kerran B-lausunnon määräaikaista kuntoutustukea varten kuusi vuotta sitten. En uskaltanut jäädä, kun Poikanen oli vasta 15 ja olin yksinhuoltaja. Minä elän aamusta iltaan ja illasta aamuun. Minun lähelläni on ihminen, joka ei pakota mihinkään, joka välittää. Sisaresi Kaisa on ollut minulle kuin äiti, isosisko ja ystävä. Olen saanut häneltä paljon. Kunpa muistaisin sen hänelle sanoa.

Leena, elä, välitä itsestäsi, ole armollinen itsellesi. Olet kyllä jo pitkään ollut töissä. Anna itsellesi aikaa. Sinulla on pitkä elämä. Elä hyvin.

Soita, kirjoita, mailaa, miten vain haluat. Tai ole hiljaa. Olet ajatuksissani.

 

Liinu