Kirjoitin ensiksi otsikon. Olen aina opettanut, että täsmäotsikko muotoillaan viimeksi, kun tiedetään varmasti, mitä teksti sisältää. Otsikon on oltava mahdollisimman tarkkarajainen: pahimpia sijamuotoja ovat elatiivi ja partitiivi. Älä tee niin kuin minä teen, tee niin kuin minä opetan.

Olen istunut illansuussa hypistelemässä hahtuvaa. Kyllä siitä vähän kerrassaan jotakin tuleekin, kenties lisää sellaisia hatuntapaisia, joita voisi tarjota katoliselle sielunpaimenelle. Hmm, hyvä idea: hattutehdas niille katolisen kirkon paimenille, jotka vierailevat (oletetussa) kylmässä maassamme. Ja lopuista pannunalusia ja pohjallisia.

Kaapillinen erittäin sekalaisia lankoja odottaa edelleen jotakin tapahtuvaksi. Kaikki muukin odottaa. Olen kaiketi aina elänyt jotain muuta aikaa kuin sitä mikä on tässä ja nyt. Terapeuttina muille, muiden elämän opastajana ja oman suorittajana, olen harjaantunut. Ensin omien vanhempien suhteen, sitten aviomiehen ja lopuksi nyt poikasen. Minun puoleeni on käännytty, minulta on pyydetty, kysytty, otettu, ammennettu. Ja kun itse olisin tarpeessa, ottamassa, avoinna, huudan – vastassa on tyhjyys.

Tämä kirja on puolijulkinen. Julkisesti puolijulkinen. Ei ollenkaan salainen. Samantekevää. Ne, joiden toivoisin tätä kautta löytävän tiensä mieleeni ja elämääni, eivät lue, vaikka sitä pyytäisin. Ne jotka lukevat, keskustelevat mielikuvan kanssa. Ne, joita en sivuilleni toivo, eivät tule, koska nimiä ei anneta julkisuuteen. Jokainen tuttu tunnistaa minut täältä, mikäli tänne vahingossa osuu. Miksi elän edelleen salassa, piilossa, kuin kani ainakin: pää pensaassa?

Päivittäisten asioitten ja kasautuvan ahdistuksen käsittely ja sen DNA:n pilkkominen vaatisi sen, että puhuisin asioista niiden oikeilla nimillä. Ja se taas vaarantaisi niiden ihmisten julkisuuuden, jotka ovat minua vastaan rikkoneet. Kaiketi minä olen rikkonut eniten itseäni vastaan. Sorrun siihen päivä päivältä uudelleen. Toiset kirjoittavat useampia blogeja. Minä en pysty siihen. Hyvä kun edes tätä yhtä. Ja minusta olisi mahdotonta ajatella, että voisin erottaa sen kaksijakoisuuden, joka mieltäni ahdistaa, myös tässä meta-elämässä. Sillä jonkinlainen välitilahan tämä on: katsella itseään kuin nukkeshowssa. Niin, marionettihan minäkin olen, en sen kummempi. Feikki. Pelkkä kuori. Nickname. Pää pensaassa.

Mustuus on kaiken aikaa läsnä. Välinpitämättömyys lisääntyy, huomaan sen kyllä. Ajoittain pelkäänkin sitä, mitä tapahtuu, kun suistun kokonaan jonnekin kauas pois. Vesiliirtoon. Mustaa jäätä. Mieli täynnä mustaa jäätä. Hänen sielunsa oli täynnä mustaa jäätä.

Laitan mukillisen glögiä ja menen maate.