Ensiksi asia, joka jäi sanomatta. Se oli pienin murheista Turusta tuloni jälkeen. Keskiviikkoiltana nimittäin sain suuhuni kaksi rusinankokoista kappaletta. Ei, ei sinne päinkään. Kysymyksessä oli hampaankappaleita. Ja leukaluussa pelkkä kolo. Seuraavana päivänä hammaslääkäri totesi, että kuollutta tavaraa on, samoin juurikanava luutunut. Mutta poistetaan vasta tammikuussa. Väärin, taas väärin! Hampaasta eikä leukaluusta ei ole kuvia.

Tässä on kutomistuolini. Fufoja ei juuri ole. Ja langat ovat ihan toisaalla. Taustalla olevassa kaapissa on A:n videokasetteja. Osa niistä. Pöydällä on punavalkoisen lierihatun aihio.

Tässä on viistosti oikealle kutomispaikalta avautuma näkymä. Se herättää hyvää mieltä ja muistoja. Vaarin kello raksuttaa. Remuradio on siinä koko komeudessaan. Radion päällä paavalinkukkia ja valokuva, jossa olen veljeni ja mummun kanssa. Sekin on 40 vuoden takaa. Tämä paikka on mielihyvän antaja.

Kaunein taulu on makuuhuoneen seinällä oleva, virolaisen ystäväni Marje Ernitsan työ. Valitettavasti nilkan alapuolella näkyy salamavalon heijastuma. Tämän on A. ostanut minulle kaksi vuotta sitten Tarton-Võrun matkalla.

Kuten tiedetään, en pidä sinisestä. Kuitenkin tässä kodissa makuuhuoneen seinät olivat vaaleansiniset. Pieni huone rauhoittui kuitenkin silmissäni, kun sain sinne kummitätini tekemän (äidille 60-vuotispäiväksi) päiväpeitteen, jossa on maisema. Se on myös ainoa maisema ja tila, jonka pystyin kuntoutusjaksolla mielikuvarentoutuksessa kuvittelemaan. Mutta vaikka portti on auki, olen yhä katsomassa. En osaa astua sisään.