Voi Sinuas Tiina minkä teit, kun pyytelit ulos kolosta. Tämä kanistelu on ollut juuri siksi turvallista, että siihen on sisältynyt tuo anonymiteetti. Kärsivällinen lukija on jo kauan osannut koota palasia yhteen ja tietää yhtä sun toista kaninkololaisista. Kyllä minä aion toistaiseksi vieläkin pysytellä pensaassa, ainakin pää pensaassa, jos kohta voin muutamin sanoin kuvailla, millaista täällä on (ei siis sitä, mitä tapahtuu todella).

Lähestyn pikapuoliin viittäkymppiä: suunnilleen kolmen ja puolen vuoden päästä. Olen pitkänlinjan ihminen, aikanaan kaikkea kokeillut. Aloitin kansakoulussa Tampereen Messukylässä. En saanut pyrkiä oppikouluun, koska muutimme naapurikuntaan sopivasti neljännen kouluvuoteni jälkeen – ja siellä oli kokeiluperuskoulu. Lukion lopetin opinahjossa, jonka nimessä oli sana iltaoppikoulu. Koulussa ja töissä ja koulussa töissä olinkin kaikkiaan kolmekymmentä vuotta.

Lopetettuani lukion toisena vuonna (kun matikasta tuli nelonen, isän kanssa riitaa ja kaikki muu kiinnosti muttei säännöt) muutin kotoa ovat paukkuen ja luulot suurina. Menin töihin. Ja muutaman vuoden päästä jatkoin taas opiskelua. (Juuri nyt näyttää, että Poikanen toimii samalla tavoin.)  Olen opettanut peruskoulun ylä- ja alakoulussa, lukiossa, ammattioppilaitoksessa, tekussa, ammattikorkeakoulussa, kansalaisopistossa, avoimessa korkeakoulussa ja yliopistossa. Minulla on kaksi korkeakoulututkintoa ja rutkasti työkokemusta myös opettamisen lisäksi. Olen ollut töissä torilla, tehtaassa, kioskissa, kaupassa, toimistossa, lastenohjaajana, kouluavustajana, hoitoapulaisena, näyttelijänä, oikolukijana, kielentarkastajana, toimittajana.

Viimeksi olin töissä elokuussa 2005.  Osaamiseni on hukassa, sosiaalinen tunneälyni haurastunut, kunto rapistunut. Olen virallisesti määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä, joka maksetaan kuntoutustukena ensi vuoden kesäkuun loppuun. Voin välillä paremmin, välillä taas en. Vuosi sitten syksyllä kirjoitin voinnistani, ja siteeraan sitä nyt varjosivuilla, sillä kaikki eivät halua siitä lukea. Virallisesti olen siis mielenterveyskuntoilija, kenties juuri sellainen, miltä  Kirjailijan häiriöklinikan kirjoittaja kuvittelee näyttävänsä omatekemänsä villapaita päällään. Kenties minä kirjoittajana näytän samanlaiselta. Mene, tiedä. Kirottu käsitteellisyys. Eläköön käsityöllisyys.

Mitä tapahtuu todella? Enimmäkseen minä kudon. Joskus vain hypistelen lankoja. Tuskailen, kun en löydä ohjeita ja kun en osaa noudattaa ohjeita. Ja luulen että en osaa tehdä mitään ilman ohjeita. Käyn uimassa. Tai oikeammin vesijuoksemassa ja jumppaamassa. Matka vain on pitkä, ja nyt on luntakin ja liukasta. Mielelläni lukisin, mutta ajatukset harhailevat, enkä pysty hahmottamaan kokonaisuuksia. Kirjoittaisin, mutta rima on korkealla: haluaisin sanoa kaiken kerralla hyvin. Filologin ongelma. Ja perfektionistin. Toistan itseäni.  Minä siis kudon ja uin, luen ja kirjoitan, nukun ja syön. Siinä se.

Menin naimisiin nuorena, alle kaksikymppisenä. Suhde kesti yhtä pitkään kuin olin sitä ennen elänyt. Unelmat eivät täyttyneet. Arkea tuskin osasin kuvitella. Eroa tein monta vuotta: tarvitsin tilaa. En pystynyt hengittämäään eikä Buventolkaan auttanut. Jos joku olisi silloin sanonut, että olen vielä uudelleen naimisissa, olisi saanut turpiinsa, takuulla.

Sain Poikaseni 26-vuotiaana. Tällä hetkellä hän asuu omillaan (niinkö?), mutta napanuora tuntuu kiertyvän minun kaulani ympärille. Minä asun A:n kanssa, meillä on sama sukunimi jo kuudetta vuotta. Kun tutustuimme, A. sanoi ei koskaan aikovansa uudelleen naimisiin, toisin kävi. Ennen ensi tapaamista olimme vaihtaneet satoja liuskoja sanoja. Mutta sanat tulivat lopulta lihaksi. Tyhjätkin sanat. A. on suomentaja (sopii siis kuin nyrkki silmään kaltaiselleni pedagogi-filologille. Hän on lähempänä kuuttakymmentä kuin minä viittäkymmentä. Tarkistin juuri äsken, mahtaako hän kuitenkin olla jo kohta seitsemänkymmentä, mutta ei. A. on tavattoman kiltti ja erinomainen ruuanlaittaja. Pahaksi minulle. Ja kun joskus tiskaan, minulta kastuu paita.

Liinu-nimeni tarina on seuraava: Vaari (minun oma vaarini) oli jäänyt isästään orvoksi jo ennen syntymäänsä. Lopulta taloon tuli uusi isäntä, juopommanpuoleinen, ja vei perheen perikatoon. Se mikä jäi, oli hevonen. Parasta. Tarinan kuulin lapsena. Vaari sanoi minua Liinuksi. Olin siis parasta. Ensimmäinen lapsenlapsi. Kun menin tuolle Tammiselle naimisiin, ja sukunimi vaihtui, otin Liinun  myös virallisesti keskimmäiseksi nimekseni.

En osaa lopettaa. Olen aina ollut sellainen: on–off, ei minkäänlaista portaatonta säätöä tai synkronointia. Palaan tekemään taas uutta kudelmaa. A. kävi sanomassa, että voin kurkistaa ikkunasta etupihalle (rivitalon pihanläntti eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa). Siellä on jokin yllätys. Sitten saan kohta ruokaa, pyttipannua pyhän tähteistä.

Amen.

Varjo: 

6.11.2006

 

Olen sairastanut työuupumusta ja sen seurauksena vaikeaa masennusta kymmenkunta vuotta. Vuosien mittaan jatkuva stressi ja uupumus ovat pitäneet masennusta yllä. Muutamien viikkojen sairauslomat silloin tällöin eivät ole riittäneet toipumiseen. Olin osa-aikalisällä vuosituhannen vaihteessa, jolloin työaikani puolitettiin. Siitä lähtien työmäärä on ollut tavallista pienempi, mutta hankalien työjärjestelyjen ja painostuksen takia työn määrä ei ole tuntunut aikaisempaa pienemmältä.

 

Masennuksen aikana monet somaattiset sairaudet pahenivat, ja niitä puhkesi uusia. Paino on vielä pitkään kolminumeroinen, ja varsinkin juuri nyt jämähtänyt. En ole osannut nähdä itseäni muilta, en kyennyt hoitamaan itseäni niin kuin toisia.

 

Myös monet henkilökohtaisen elämän paineet ovat aiheuttaneet masennusta ja pitäneet sitä yllä. Kymmenen vuoden aikana olen kokenut myös lapsen sairastumisen kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, useita lapsen itsemurhayrityksiä, avioeron, huoltajuuskiistat, lapsen sijoittamisen, avioliiton solmimisen sekä viisi muuttoa. Amerikkalaisten stressitestin mukaan pistemäärä on reilusti yli viidensadan. Minun pitäisi olla kaiketi kuollut ja kuopattu.

 

Puolitoista vuotta sitten kirjattua: työntekoa haittaa jatkuva paine. Paniikki, kauhu, pelko, jännitys ja epäluulo ovat jatkuvia seuralaisia. En hahmota asioita, en ymmärrä puhetta. On mahdotonta ajatella selkeästi ja toimia ohjeiden mukaan. Ei puhettakaan, että voisi ohjata muita johonkin suuntaan. Itku tulee herkästi, muisti pätkii. En muista olenko jo sanonut jotakin kerran vai kahdesti, vai suunnittelenko sitä vasta. Asiat ja tavarat eivät pysy järjestyksessä. Käyttöohjeiden seuraaminen on mahdotonta. Olen ahdistunut ja tuskainen jatkuvasti. Nukun kemiallisesti: uni on syvää ja mustaa, ja herätessä on kuin kaivoon pudonnut kivi. Olen kaiken aikaa väsynyt. En erota, mikä tapahtuu oikeasti ja minkä kuvittelen tapahtuvaksi. Lopulta en enää voi olla [töissä], sillä en ole uskottava. Minulla ei ole mitään sanomista, olen tyhjä ja irti kaikesta. En osaa mitään, minusta ei ole mihinkään, elämällä ei ole merkitystä. Odotan aamulla iltaa ja illalla aamua. Elämänhalu ja tulevaisuudenusko ovat kadonneet. Kuolemaa kaipaan – ja pelkään.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

En pysty keskittymään, olen aloitekyvytön, tuntuu kuin hajoaisin kappaleiksi tai olisin ilmaa. Kesästä en muista mitään. Elokuussa suoli oireilee pahasti. Kolme päivää töissä vietän enimmäkseen vessassa. Olen kipeä.

 

Ja nyt? 

 

Nyt nukun ensimmäistä kertaan vuosiin 6–8 tunnin jaksoja, vaikka edelleen kemiallisesti.  Paino on pudonnut parikymmentä<?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" /> kiloa tänä vuonna, mutta sen kanssa taisteleminen kysyy voimia. Toisinaan tuntuu, että olen toipumassa. Mutta aikaa siihen kuluu. Työhönpaluu edellyttää vakaata psyykkistä ja fyysistä kuntoa. Tai edes jokseenkin vakaata. Tällä hetkellä paluu on yhä tappotuomio: jo saavutettu toipuminen romahtaa entistä pahemmaksi. Koulutuksella ei saavuteta muutoksia: kaksi korkeakoulututkintoa riittänee. Työtä voinee jonkin verran järjestellä, nimenomaan aikataulukysymyksiä, mutta hyvää tahtoa ei tunnu löytyvän. Olen vuosittain pyytänyt järjestelyjä, mutta minun kohdallani niiden toteuttaminen tuntuu mahdottomalta.

Työ on paineista, vastuullista ja kiireistä. Se vaatii jatkuvaa hereilläoloa ja reagointikykyä. Ilmapiiri on erittäin tulehtunut, kaiken aikaa kytätään ja puukotetaan selkään. Olen tullut kykenemättömäksi siihen työhön, jota parhaiten osaan: olemaan läsnä sekä opastamaan uusiin näkökulmiin.

 

Mitä sitten vielä osaan? Osaan kirjoittaa ja havainnoida, jopa analysoida tekstiä. Se on hidasta, mutta taito lienee tallella. Toisen ohjaamiseen en nyt kykene. Enkä jatkuvaan vuorovaikutukseen. Ja niitä kuitenkin kaipaan.

 

 

Ja sitten?

Syyllisyydessäni on tapahtunut jotakin. Tiukkaan kerimisen sijasta haluaisin purjaa vyyhtiä. Suorastaan pöllyttää. Etsiä syitä siihen, miksi koen olevani hylätty, tyhjä, sivuutettu. Ja miten se tapahtuu? Miten oppisin iloitsemaan siitä mitä on? Tarvitsen apua asioiden jäsentelyssä ja järjestelyssä. Olen haurasta hahtuvaa, joka katkeilee kaiken aikaa, kerit, purat tai neulot. Tuntuu siltä, että sen tässä nyt kirjoittavan Villikanin ja kirjoituksen kohteena olevan Villikanin lisäksi on kokonainen lauma inkarnaatioita, jotka tekevät mitä tahansa, kun silmä välttää.