Koetan olla huomenissa päivänvalon kanssa yhtä aikaa kotona. Kyllä tuosta listasta löytyy jo muutama asia kuvattavaksi. Kiitos vain.

Muuten viikonloppu on sujunut rauhallisesti, mutta murheet vaanivat yhä. Ja kun arki alkaa, ne taas tulevat näkyviksi. Tällä viikolla olen joka päivä jossakin asiassa mukana.  On sovittu aika johonkin, johon olen oikeutettu kansalaisena: fysioterapiaan, supportiiviseen keskusteluun, vesijuoksuun, kuntoutusohjaajalle. Jos tiistaina on hyvä ilma, lähdemme käymään Tampereella. En ole tosin saanut vielä tavoittanutsukulaistani. Lankakauppoihin eikä mihinkään muihin kauppoihin ole varaa mennä, joten rajoitumme seurusteluun. Bensaa on tankissa matkan verran.

Tänään olen pohtinut paljon sitä, miten masentuneen kanssa seurustelu ja kanssakäyminen on kovin rajallista. Kun ei jaksa kuin hetken olla olevinaan kiinnostunut muista. Ei jaksa kuunnella. Osin se johtuu siitä, että en ymmärrä kuulemaani. Toki ymmärrän sanat, ja juonellisen kertomuksenkin vielä, mutta rupattelussa on paljon sellaista  irrationaalia, mitä ei voi sitoa mihinkään. Tavanomaiseen kysymykseen mitä kuuluu? ei voi sanoa mitään, kun varsinaiset kuulumiset eivät ole muuta kuin ahdistavia.

Muuan sukulainen on murheissaan siitä, kun kanssani ei voi puhua mistään normaalista, niin kuin vaikka tv-ohjelmista. Ja sitten jos voikin, ne ovat ykkösellä. Siis ohjelmat, niin televisiossa kuin radiossakin. Toinen on huolissaan siitä, että meillä ei näy digiboksia, vaikka sellainen nykyisin jokaisella ihmisellä, ainakin maisteri-ihmisellä, on.  Voi käydä niinkin, että sitä ei tulekaan koko boksia. Lisäksi en sisusta enkä lue lehtiä, julkkislehtiä.

Masentuneen vuorovaikutustaidot ovat vaarassa kadota kokonaan. Kun oman äänensä kuulee toistona, ja omia ajatuksiaan luulee puhuvansa ääneen, ei juuri tee mieli sanoa mitään. Myös itse sanat katoavat, puhumattakaan lauseista, jotka katkeavat kesken (ajatus on jo mennyt poikki tai kulkenut sanoja nopeammin). On edelleen vaikea tietää, mikä tapahtuu oikeasti ja mikä unessa; mikä on kuvittelua ja mikä vasta edessä.

Olen tulkinnut tätä niin, että itse asiassa se olenkin minä ja minun masennukseni, joka estää työtovereita kysymästä, vieläkö elän. Sama tuntematon musta möykky, joka estää minua puhumasta ja tuntemasta, toimii muiden puolella samalla tavalla. Ei auta, vaikka kääntäisi toisen posken. Tai mitä tahansa.

Poikanen on tehnyt hetken sijaisuutta samassa työmaassa, mistä olen sairauslomalla. Se on niin tragikoomista, kun hänellä on ihan pelkässä elämisessäkin olemista. Kaikista mahdollisista paikoista juuri tuolla! Minusta tuntuu kuin olisin itse töissä. Pahoinvointi alkaa aamuisin niin kuin ennen.