Yksi syy siihen, miksi kaipaan dialogisuutta lokikirjan kautta, on se, että sosiaalinen verkostoni on jokseenkin olematon. Siis reaalimaailmassa. Vuorovaikutteisuus vaatii itsensä alttiiksi panemista, ja vaikeassa masennuksessa se(kin) on varsin tuurittaista. Kaikkein mieluiten nykyisin kirjoitan, mutta siihenkin väsyy. Se työllistää liikaa. En minä sanoihin väsy, siihen vain, että ne käyttäytyvät miten haluavat, piiloutuvat, pakenevat, sekaantuvat. Houkuttele niitä sitten. Ei hyvällä eikä pahalla. Lisäksi olen niin keskittymiskyvytön, että kun juuri olen päässyt vauhtiin ja jotain on sanallistumassa, olen uupunut.

Ulos kaninkolosta -lokini jäi myös vajaaksi. Taustamuuttujat jäivät selvittämättä. Ne eivät ole satunnaisia; pikemminkin niiden merkitys on jokseenkin vakio nykyisin. Synnyin kahden hyvin nuoren ihmisen perheeseen Jyväskylän mustana lauantaina. Vuosi oli 1960 (olen siis 50-lukulainen tekoajankohtani mukaan). Isä valmistui kansakoulunopettajaksi samana keväänä. Äiti oli pukutehtaalla töissä. Saman tien muutimme Tampereelle, joka oli kummankin vanhempani varsinainen kotipaikka.

Isäni on aina ollut mies, joka on tehnyt sitä mitä on halunnut. Ei siis pidä hänen suhteensa paikkansa se, että se joka ei osaa se opettaa. Isä teki minunkin kansakouluaikaiset käsityöt, nimenomaan kutomiset, valmiiksi. Isä leipoi, laittoi ruuan, ompeli vaatteensa (varsinkin housut), rakensi taloja, korjasi autoja, soitti mitä tahansa soitinta korvakuulolta, oli aktiivinen lukija ja valpas kielenkäyttäjä.  Puhun menneessä ajassa, sillä monitaituri-isä on minulle mennyttä. Isä elää toki vielä, ei ole seitsemääkymmentäkään. Arkipäivän yhteytemme on kuitenkin olematon. Riitaa ei ole, mutta luultavasti olemme aikoinaan olleet liiaksikin toistemme kaltaisia, ja siksi etääntyneet. Tai en tiedä miksi, sillä välit ovat läheiset, vaikka harvakseen tavataan.

Äitini jäi varhain orvoksi, ja siitä asiasta kumpuaa hankala äiti-suhteeni ja oma, masentavan vaikea äitinä (ja tyttärenä) olemisen taitamattomuus. Isään verrattuna äiti oli kieletön, mutta ahkera puurtaja. Hän työskenteli suurimman osan työajastaan tekstiiliteollisuudessa, ompeli harrastuksekseen sekä maalasi. Tosin vasta avioliittonsa jälkeen. Hän on edelleen ahkera ja aktiivinen eläkeläinen, mutta intressimme ovat kovin erilaiset.  

Minulla on myös veli, pikkuveli, joka käy jo viidettäkymmentä hänkin. Sehän on kammottava ajatus, että pikkuveli vanhenee. Siinä paljastuu samalla myös oman elämän raadollisuus ja läpinäkyvyys. Veljeni on perheellinen mies, yksityisyrittäjä, joka tekee töitä kotona. Ja millaista työtä: kun kysyn, eikö ole upeaa tehdä sellaista, josta pitää ja joka on aina ollut henki ja elämä, hän vastaa, ettei ajattele asiaa niin, ei hän ajattele tekevänsä töitä.

Minun lapsuuteni kietoutui muutamiin mystisiin salaisuuksiin, joista ei juuri puhuttu eikä puhuta vieläkään - siitä huolimatta, että kuvittelen kaiken olevan auki puhuttua. Joistakin asioista ei enää edes voi puhua, sillä eräät ovat jo tuonilmaisiin muuttaneet. Minähän, niin kuin on ollut puhe, kasvoin hyvin paljon mummun ja vaarin lapsena. Vaari ei ollut erityinen käsityöihminen (tosin hänellä oli kaunis käsiala), mutta musikaalinen. Sen sijaan mummu oli kädentaitaja, nokkela ja oivaltava (hoksaava, olisi kai sanottu). Mummun kautta (ja siis isän kautta) lienen perinyt kiinnostuksen kieleen ja yhteiskunnallisiin asioihin.

Minulla on siis lähisuku, mutta emme jaa arkipäivää. Meillä lienee jokaisella suojamuuri ympärillä, ja kukin koettaa kohdatessaan toisen  raottaa verkkoa juuri siten kuin parhaiten osaa. Useimmiten toinen juuri sen kohdan on parhaiten varmistanut ja panssaroinut. Käytännössä on siis helpompaa, kun pysyttelee omissa oloissaa, ja koettaa olla syyllistymättä siitä.

Voisi luulla että asiat, jotka ovat toistuvia ja kaikille yhteisiä, auttaisi niiden jakamista ja niistä selvitymistä. Olen kolmannen polven avioeroaja. Silti koen juuri eron olevan lähisukulaisteni suhteen epäpoliittinen puheenaihe. Siis arveluttava. Syyllisyys-häpeä-pettymys-epäonnistuminen mestaroivat elämää. Myös minua, joka pidän itseäni älykkäänä ja avarakatseisena. Olen siskoton - ja isätön ja äiditön. Olenko? Vai olenko kietoutunut omiin lankoihini ja niiden solmuihin?

*****

Vilttitehdas on jälleen käynnissä.