Viimeiset purkamattomat muuttolaatikot uhkaavat jäädä purkamattomiksi. (Onneksi ne ovat A:n huoneessa.) Mutta tiedän, että ne sisältävät enimmäkseen minun pikkutavaraani ja paperitavaraa. Sellaista, jolle ei ole paikkaa tai jonka selvittäminen kaivaa kipeitäkin muistoja esiin.  Kenties kuitenkin tosiasia on se, että niille ei ole paikkaa. Siksi ne on pakattu kuinka sattuu, eikä niille meinaa löytyä paikkaa nytkään.

Enimmäkseen olen kuitenkin helpottunut ja onnellinenkin muuttamisesta. Täällä olen pysähtynyt katselemaan ja kuuntelemaan. Äänimuistot ovat kipeitä. Tässä talossa on peltikatto. Sateen paikoin yltyvä rapina ja kohina tuo mieleen lapsuudenkotini sadepäivät. Sateen pieksäntä voisi olla rauhoittavaakin, mutta... Onneksi olohuoneessa on myös vaarin seinäkello, jonka raksutusta on hyvä ja helpottava kuunnella.

Ulkona en ole kovin paljoa ollut. A. on parturoinut nurmikon ja laittanut minulle tulppaanipenkin.  Vanhasta paikasta tuotiin pioni ja humala, ja keväällä niidenkin siirron onnistuminen nähdään. Humala on jo sadan vuoden takainen, ja sitä on siirretty monesti. Se on lähtöisin vaarin lapsuuskodista.

****

Minulla on miljoona ajatusta. Assosiaatioketjut toisesta toiseen ovat nopeita ja kaikkea muuta kuin levollisia. Kun istun tähän koneen viereen ja alan kirjoittaa, kaikki muuttuu sekaiseksi lankavyyhdiksi, joka pitäisi purkaa auki solmu solmulta. Mutta en ole koskaan ollut siihen riittävän pitkäpinnainen. Solmuineni olen paisunut sisältä ja päältä. Ja joskus tuntuu, että olen myös käsitelty ja koinsuojattu.

Kahvia juodessa kurkin ikkunasta. Pieni tyttö, ehkä kuusivuotias, kulkee sateessa kirkkaanpunaiset saappaat jalassa, sadetakki päällä ja – mikä tärkeintä – sateenvarjo auki. Hän kulkee edestakaisin, kiertää leikkipuistoa ympäri pitkin katua ja vesilätäköitä. Minulla oli aina siniset saappaat, sillä ne piti jättää aikanaan veljelle.

Kuuntelen Loveradiota . Saan sen kuulumaan vain netin kautta. Koska A. työskentelee tuossa metrin päässä, musiikki kenties häiritsee häntä (hän tekee pitkästä aikaa oikein rahatyötä). Mutta juuri nyt Pepe Willberg laulaa merisairaista kasvoista.

Olen tehnyt kymmenen hattua. Niiden kuvaaminen ei ole toistaiseksi onnistunut. Ensin kamerasta oli patterit tyhjänä ja sen jälkeen on ollut harmaata aina kun asia on tullut mieleen. Nyt ne ovat rivissä senkin päällä. Kumma juttu, että aina viimeksi valmistunut on kauniimpi kuin kaikki edelliset. Paitsi että kaksi viimeistä on huopunut liikaa. Viimeisin oli liian kauan koneessa, sillä olin puhelimessa. Vilppulan rintamalta soitettiin vuosien jälkeen! Oli mukava kuulla komppanianpäällikön ääntä. Silläkin uhalla, että se aktivoi kaikkea mennyttä.

****

Nukuin pitkään. Liiankin pitkään. A. nousi aikaisin, sillä F1 kisaili Japanissa. Unet ovat enimmäkseen sekavia. Viimeksikin unessa käsittelin asiaa, jonka tiesin (siinä unessa) olleen sellainen, että olin sitä unessa jo käsitellyt. Paitsi että unimaailma ja tämä toinen todellisuus limittyvät, saan valvemaailmaani mukaan sellaiset unen unen unessa koetut asiat, joiden uskon olevan totta. Sitä kautta alan vähitellen ymmärtää Poikasenkin maailmaa, sillä hän elää kuvitelmissaan todellisuudessa, jossa haluaisi elää, ja jonka kaltainen on ympäristön asettama odotuksenmukainen maailma.  En ihmettele yhtään, että unessa voi vajota psykoosiin.

Minulla on oman todellisuuteni kanssa täysi työ: se on niin monikerroksinen, että en uskalla sekoittaa siihen muiden maailmojen reaalistumia. En katso televisiosta juuri muuta kuin ykköstä. En kuuntele radiosta muuta kuin ykköstä. Muut ovat liian monitulkintaisia ja monitasoisia. Lukeminen ei vieläkään suju kunnolla. Minun maailmaani ei mahdu sokkeloisia toisia tiloja. Masennukset ovat niin erilaisia. Minun tilaani ei mahdu BB:tä eikä Monkia, en osaa asettua ulkopuolelle. Tai sitten taidan sen liiankin hyvin. Ja haluan vetää rajan, rakentaa muurin. En ole varma, pidänkö itseäni vahvempana vai heikompana.